Arvopohjainen realismi kuulostaa hienolta. Mitä se tarkoittaa käytännössä?

Sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen sääntöjä sovelletaan mielivaltaisesti tilanteesta riippuen. Ne ovat lähtökohtaisesti kirjoitettu palvelemaan joidenkin tiettyjen valtaapitävien tahojen intressejä. Tarkoituksena luoda illuusio vapauden tunteesta ja oikeudenmukaisuudesta.

Realismi tarkoittaa sitä, että raaka voima ratkaisee, kuka kirjoittaa ne sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen säännöt, kuka niitä viimekädessä tulkitsee ja mistä näkökulmasta niitä valitaan tulkita. Realismia on se, että sotien voittaja arvatenkin esiintyy historian kirjoissa moraalisesti oikeamielisenä. Kaikki ristiriitaiset todisteet rajataan tulkintojen ulkopuolelle, jotta muodostuisi jaettu käsitys siitä, että hyvät voittivat ja hirviöt hävisivät.

Realismia on myös se, että järjestelmän sisältä ei todellisuudessa voi järjestelmää muuttaa. Jos muodostuu jokin uusi ilmiö, joka uhkaa niiden asemaa jotka järjestelmässä ovat vallassa, väkivallalle jolla turvataan vallan säilyvyys, haetaan oikeutus säännöistä. Tai sitten keksitään uusi sääntö.

Arvopohjaisuuden tarkoitus on viestiä siitä, että meidän joukkue on hyvien puolella. Realismin tarkoitus on viestiä siitä, että on olemassa muttia, kuten “mutta tunnustamme että vain voima viime kädessä ratkaisee, kuten aina.” Realismin osuus on vakiinnuttaa ajatusta siitä, että sääntöjärjestelmän kaksoistandardit ovat luonnollisia ja moraalisesti hyväksyttävissä. Realismi on sitä, että täsmälleen samat sääntöjärjestelmän rikkomukset ovat sallittuja niille hyville, mutta ei niille toisille.

Koko käsitepari avautuu, kun ymmärretään että kaksoistandardit ovat ne järjestelmän arvot. Ne eivät ole järjestelmän ulkopuolista moraalia, vaan sen sisäänrakennettu toimintalogiikka. Säännöt ovat sääntöjä, mutta jos niitä nyt tällä kertaa sovelletaan epäjohdonmukaisella tavalla, se tehdään vain, koska meidän hyvien joukkueen jalomielisempi moraalikäsitys vaatii sitä.

Sama kaava, eri vuosikymmen, eri manner. Voittajat eivät tuominneet itseään Dresdenistä tai Hiroshimasta. Eivät Bengalin nälänhädästä, jossa brittiläinen siirtomaahallinto tuotti miljoonien kuolemia tietoisilla poliittisilla valinnoilla.

Kansainvälinen rikostuomioistuin ICC syntyi sen jälkeen kun länsimaat olivat varmistaneet etteivät itse ole sen tuomiovallan alaisia. YK:n turvallisuusneuvoston veto-oikeus rakennettiin niin, että suurvallat voivat aina suojata itsensä. USA ja Israel eivät ole ratifioineet Rooman perussääntöä.

Yhdysvallat on säätänyt kansallisia lakeja, jotka kirjaimellisesti oikeuttavat sotilaallisen voimankäytön kansainvälistä rikostuomioistuinta vastaan, jos yhtaan amerikkalaista kansalaista koskaan sinne tuotaisiin. Sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen arkkitehti on varmistanut, ettei se itse koskaan ole sen tuomiovallan alainen. Ei sopimuksilla. Ei diplomatialla. Väkivallan uhalla.

Nürnbergin oikeudenkäynneissä ei istunut yhtään puolueetonta tuomaria. Kaikki tuomarit olivat voittajamaista. Tuomioita jaettiin rikoksista jotka eivät olleet kansainvälisen oikeuden mukaisia rikoksia ennen oikeudenkäyntejä, vastoin oikeuskäytännön perusperiaatetta jonka mukaan lakia ei sovelleta taannehtivasti. Nürnbergissä tuomittiin 161 ihmistä.

Samanaikaisesti jokainen voittajavalta toteutti oman ohjelmansa Saksan älyllisen pääoman siirtämiseksi itselleen. Yhdysvallat siirsi yli 1 600 saksalaista tiedemiestä Operaatio Paperclipissa. Britannia laati listan 1 500 asiantuntijasta Operaatio Surgeonissa, tavoitteena siirtää heidät “halusivat tai eivät.” Operaatio Osoaviakhim: yli 2 500 asiantuntijaa perheineen, yhteensä yli 6 000 ihmistä, lastattiin junaan ja kuljetettiin Neuvostoliittoon yhden yön aikana.

Järjestelmän rakentajia ei tuomittu. Heistä kilpailtiin.

Nürnberg oli oikeutta, mutta se oli valikoivaa oikeutta. Oikeutta joka määritteli kuka on rikollinen sen perusteella, kuka sodan hävisi.

ICC:n ensimmäiset kolmekymmentä vuotta kertovat kaiken. Lähes kaikki syytteet, lähes kaikki tuomiot, lähes kaikki pidätysmääräykset ovat kohdistuneet Afrikkaan. Ei Irakin miehitykseen. Ei Afganistaniin. Ei Minabin tyttökouluun. Afrikka. On totta, että osa tapauksista tuli Afrikan valtioiden omista tutkintapyynnöistä. Mutta lopputulos on silti sama: järjestelmä joka syntyi universaalin oikeudenmukaisuuden nimissä on käytännössä toiminut länsimaisena välineenä tuomita ne, joilla ei ole voimaa suojata itseään. Kolonismi ei ole kadonnut. Se on vaihtanut univormun viitaksi ja miekan tuomionuijaan.

Järjestelmä ei ole viallinen. Se toimii täsmälleen niin kuin se on suunniteltu.

Ne, joilla on eniten voimaa, kirjoittavat säännöt ja päättävät miten niitä milloinkin tulkitaan. Ne kirjoittavat myös historian ja päättävät miten sitä tulkitaan. Ne käsikirjoittavat sen, miten asioista uutisoidaan ja sen mitä lapsille opetetaan.

Sääntöpohjainen maailmanjärjestys on pyramidihuijaus, jossa instituutiot varmistavat, että valta kanavoituu kaikkia yhteiskunnallisia väyliä aina samaan suuntaan.

Arvopohjainen realismi on väite siitä, että meidän kaksoistandardimme ovat parempia kuin muiden kaksoistandardit. Ja koska ne ovat parempia, ne eivät ole kaksoistandardeja lainkaan. Ne ovat arvoja. Se on kahden sanan kehäpäätelmä. Järjestelmä ei tarvitse muuta oikeutusta kuin sen, että se itse määrittelee mikä on oikeutettua.

Jaloa kaksinaismoraalia.

Miljonääri Seppo Pennanen kertoi medialle, että suomalainen järjestelmä suosii rikkaita. Suomalainen järjestelmä on tietoisten valintojen seurauksena rakennettu niin, että rikkain kymmenys omistaa yli puolet kaikesta. Pennanen ei ole maksanut lainkaan veroja yli 600 000 euron indeksisijoituksista saamastaan tuotosta vuoden aikana. Hän nostaa myös yli 100 000 euron vuositulot maksamatta siitä senttiäkään veroja.

Rikkain 5 % väestöstä omistaa noin 40 % kaikesta. Köyhin 50 % väestöstä, johon lasketaan jo iso osa “keskiluokkaa”, omistaa 4 % koko Suomen nettovarallisuudesta.

Tämä tarkoittaa, että köyhempään puoliskoon eivät kuulu pelkästään köyhät. Myös hoitajat, opettajat, toimistotyöntekijät, myyjät, rakennustyöläiset, bussinkuljettajat. Ihmiset, jotka käyvät töissä joka päivä, maksavat veronsa ja kokevat pärjäävänsä, mutta joiden nettovarallisuus on silti lähellä nollaa. Toisella puoliskolla käytössään 96 % kansallisesta varallisuudesta. Toisella 4 %.

Miksi järjestelmä ei korjaa itseään?

Suomessa on noin 400 syyttäjää. Siinnä kaikki. He tuntevat toisensa samoista työpaikoista, samoista kouluista. Heidän sosiaaliset piirinsä ovat usein samat, heillä on samat harrastukset, he istuvat samoissa saunailloissa ja kohtaavat samoissa konferensseissa. Samoissa piireissä liikkuvat ihmiset päätyvät myös avioitumaan keskenään. Piiri sulkeutuu.

He toimivat portinvartijoina sille, kenet päästetään mukaan. Huipulla odottaa valtiojärjestelmän korkein syyttäjän asema. Hänet nimittää “tasavallan presidentti.” Käsitepari, jonka merkitykset kirjaimellisesti kumoavat toisensa.

Kun korkein syyttäjäviranomainen tekee esimerkiksi virheellisen syyttämättäjättämispäätöksen, hän on ansassa. Jos sama asia palautuisi hänen pöydälleen uudelleen, poliisiviranomaisen esitutkintapöytäkirjojen selkeiden todisteiden kanssa, ja korkein oikeus olisi asiasta jo aiemmin linjannut, hänellä on silti vain yksi tie: pys&y;ä alkuperäisessä päätöksessään. Syyttäminen toisella kierroksella tarkoittaisi virkavirheen myöntämistä.

Miksikö tätä vältetään? Valtio joutuisi korvausvelvolliseksi. Presidentti joutuisi vastaamaan nimityksestään. Kansalaisten luottamus järjestelmään rapautuisi. Järjestelmä joutuisi myöntämään, että se on rikki.

Niinpä oikeus jää uhrin kohdalla toteutumatta. Järjestelmä suojelee itseään.

Syyttäjä voidaan toki viedä itse käräjille virkavirheestä, mutta se tarkoittaisi, että pienistä piireistä joku joutuisi aloittamaan oikeustaistelun kaveriaan vastaan. Käytännössä harva juristi haluaa rakentaa uraansa haastamalla oman ammattikuntansa vaikutusvaltaisimpia toimijoita näin pienessä maassa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen voisi periaatteessa valittaa, mutta siihenkin tarvitaan juristi, ja sellaista ei löydy.

Oikeustieteen ala ei ole poikkeus. Kaikilla aloilla on sama kulttuuri. Poliisi, kirkko, lääkärit, toimittajat.

Ei korppi korpin silmää noki.

Ennen kuin kukaan ehtii huomata miten tähän tultiin, salailusta tulee ammattikunnan pääsyvaatimus. Mikään määrä koulutusta tai tietotaitoa ei riitä. Ulkopuolisille ei avaudu mahdollisuuksia. Nepotismi ei ole poikkeus tällaisessa järjestelmässä. Se on ainoa luonnollinen kehityssuunta.

Tämä ilmiö, hyväveliverkosto tai “old boys network”, toimii myös politiikassa. Järjestelmä nostaa asemiin ne, joista tiedetään törkyä, koska juuri he ovat turvallisia. He eivät pure kättä, joka heitä ruokkii. Tarvittaessa heidät voidaan pakottaa vaikenemaan. Ja jos joku heistä joskus haluaisi tehdä oikein, törky löytää tiensä lehtipalstoille hyvin nopeasti. Mitään palkintoa oikein tekemisestä ei ole luvassa.

Matka valtakoneistossa alkaa jalomielisillä ajatuksilla. Mutta valta muuttaa lähes jokaisen. Ja ennen pitkää omaa toimintaa perustellaan näin: järjestelmä tarvitsee salailua ja piilottelua turvakseen, ja minun tehtäväni on suojella sitä.

Valta korruptoi ja korruptio tuo lisää valtaa. Sama kaava toistuu kaikissa yhteiskunnallisissa valta-asemissa.

Suomea kutsutaan tasavallaksi. Mutta onko se vain retorinen temppu? Keino saada ihmiset uskomaan, että mahdollisuudet ovat samat kaikille, vaikka faktat kertovat muuta. Voiko tasavaltaa todellisuudessa olla olemassa? Ei voi. Se on lupaus, jota ei ole koskaan lunastettu missään.

Silti kaikki voivat ymmärtää tämän järjestelmän ja valita minkä puolesta taistelevat. Politiikassa rehellinen kansanedustaja on uhka järjestelmälle. Oikeuslaitoksessa oikeudenmukainen henkilö on uhka järjestelmälle. Rauhan puolestapuhujat ovat uhka sotateollisuudelle. Valehtelijoiden maailmassa totuus on uhka. Ihminen, jota ei voi ostaa eikä kristää, on järjestelmälle suurin uhka.

Ironista, että me olemme se “vapaa maailma.”

Kela on virallinen kumppani Helsinki Pridelle, johon on solmittu monivuotinen kumppanuussopimus 2025–2027. Sopimus kattaa Helsingin lisäksi Kuopion ja Turun Pride-tapahtumat. Kela osallistuu kulkueeseen, jalkautuu puistojuhlaan ja liputtaa päätalollaan.

Kelassa on 230 hengen sateenkaariverkosto, jonka toimintaa koordinoidaan osana työaikaa. Jos jokainen käyttää verkostotoimintaan 2 tuntia kuukaudessa (varovainen arvio), se on 5 520 tuntia vuodessa. Julkisen sektorin tuntihinta sivukuluineen noin 50 euroa. Pelkästään verkostotoiminta maksaa arviolta 276 000 euroa vuodessa. Päälle tulevat kumppanuussopimus, materiaalit, kolmen kaupungin tapahtumat ja syksyn keskustelutilaisuus. Maltillinen kokonaislaskuarvio lähestyy 300 000 euroa vuodessa, kolmivuotisella sopimuksella lähes miljoona euroa.

Kela-laki määrittelee Kelan tehtävät tarkasti: sairausvakuutus, eläkkeet, työttömyysturva, asumistuki. Pride-kumppanuus ei kuulu näihin millään tulkinnalla.

Mutta tässä on vielä toinen ulottuvuus. Helsinki Pride ei ole mikään neutraali kansanjuhla. Vuonna 2023 keskusta ja kokoomus suljettiin ulos yhteisökumppanuudesta, koska ne eivät täyttäneet Priden arvoja. Puoluekohtaiset kulkueblokit on sittemmin poistettu kokonaan, ja osallistuminen edellytää sitoutumista Priden omaan sateenkaaripoliittiseen toimintaohjelmaan.

Tämä on siis organisaatio, joka tekee selkeitä poliittisia linjauksia siitä, ketkä ovat tervetulleita ja ketkä eivät. Ja Kela, julkinen virasto, on solminut sen kanssa kolmivuotisen sopimuksen veronmaksajien rahoilla.

Tätä ei voida selittää millään retorisilla keinoilla. Suuressa mittakaavassa kolmivuotisen sopimuksen rahallinen arvo on ehkä vähäinen, mutta se ei ole se pointti. Kyse on moraalivaikutuksesta yhteiskuntaan.

Kansallinen yhteenkuuluvuudentunne edellytää, että kansa kokee julkiset instituutiot omakseen. Tässä tehdään vaarallista vaihtokauppaa sen tunteen kanssa. Edes kaikki vähemistöihin kuuluvat eivät koe Pridea omakseen. Monet haluavat elää elämäänsä ilman kuukauden mittaista jokavuotista paraatia. Myös keskustan ja kokoomuksen linjauksia kannattavassa väestössä on vähemistöihin kuuluvia, mutta Pride linjasi heidätkin ulos. Pride ei aja edes kaikkien väittämiensä vähemistöjen asiaa. Sitä suuremmalla syyllä sitä ei voida rahoittaa julkisen viraston toiminnalla.

Missä on suhteellisuudentaju? Äitienpäivää juhlitaan yhden päivän. Pride on kasvanut kuukauden mittaiseksi ilmiöksi, johon julkiset laitokset sitoutuvat rahallisesti ja operatiivisesti. Vastaavaa institutionaalista tukea ei anneta minkään muun väestöryhmän kohdalla. Onko kyse enää edes vähemistön oikeuksista, vai onko institutionaalinen tuki muuttunut joksikin muuksi?

Tämä on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka julkinen instituutio valitsee ideologisin ja poliittisin perustein rikkoa lakisääteisiä toimintojaan, moraaliposeeraa pienen ryhmän etujen ajajana ja samalla rapauttaa suuremman väestönosan tunnetta siitä, että yhteiskunnalliset instituutiot kuuluisivat kaikille. Kela ei ole ainoa. Koulutusjärjestelmä opetushallituksineen, yliopistot, oikeuslaitos ja poliisi ovat kaikki ajautuneet samaan suuntaan.

Joko ne ovat koko kansan instituutioita, jolloin Kelan tulisi sponsoroida kaikkien poliittisideologisten suuntausten tapahtumia tasapuolisesti, tai sitten ne eivät ole koko kansan instituutioita, jolloin ne ajavat pienen poliittisideologisen marginaaliryhmän etuja muiden kustannuksella.

Miten on?

Jos sinulla ei ole järjestelmän rakenteen vuoksi omaisuutta, asuntoa eikä realistista tulevaisuutta Suomessa, mitkä ovat ne konkreettiset asiat, joita lähtisit puolustamaan?

Yhteiskuntasopimusteoriassa kansalaisen velvollisuudet valtiota kohtaan ovat aina olleet ehdollisia. Valtio tarjoaa turvan ja mahdollisuudet ja kansalainen antaa lojaalisuutensa ja tarvittaessa henkensä. Mutta jos sopimus on yksipuolinen, onko se enää sopimus?

Katsotaan miten Suomen instituutiot toimivat tällä hetkellä.

Oikeuslaitos tuomitsee väkivaltarikoksista kansainvälisesti vertaillen lievästi. Tuomiot jäävät usein ehdollisiksi. Uhri joutuu usein kärsimään prosessista tarpeettomasti. Oikeudenkäynnit venävät vuosikausiksi ja syyllinen saattaa olla vapaudessa koko prosessin ajan. Jengiväkivallasta tuomitaan niin lievästi, että se ei toimi pelotteena. Vakavia rikoksia tehneet valittavat vankiloiden kaneliomenamoussen koostumuksesta. Vankila on palkinto rikoksesta, jonka laskun maksavat uhrit veroina.

Koulutuslaitos oli aikoinaan Suomen ylpeys. Nyt oppimistulokset romahtavat, kouluissa on väkivaltaa ja levottomuutta, opetus on muuttunut arvolatautuneeksi ja akateeminen taso laskee joka vuosi. Yhä useampi vanhempi äänestää jaloillaan ja siirtää lapsensa pois julkisesta järjestelmästä.

Terveydenhuollossa jonotusajat ovat kansainvälisesti häpeällisiä. Mielenterveyspalveluihin ei pääse, vaikka tarve olisi akuutti. Vanhustenhoito on ollut toistuvasti uutisissa laiminlyöntien ja kaltoinkohtelun takia. Yksityinen terveydenhuolto toimii mutta vain niille joilla on rahaa.

Sosiaalijärjestelmä rankaisee aktiivisuudesta. Tarjolla on pääsääntöisesti pätktäitä ja pätktätyöläinen putoaa helposti järjestelmän väliin. Samoja tavaratalon kolmen viikon kesätyöpaikkoja hakee 25 000 ihmistä. Tekoäly tulee väistämättä vähentämään työvoiman kysyntää entisestään.

Yrittämisestä rangaistaan. Vaikka nuorella olisi hyvä liikeidea, byrokratia hautaa innon ennen kuin se ehtii kasvaa.

Eläkejärjestelmä, jota nuorempi sukupolvi rahoittaa korkeilla veroilla, ei todennäköisesti koskaan maksa heille takaisin samaa mitä se on maksanut vanhemmille sukupolville. 2000-luvulla syntyneiden eläkeikä on kytketty suoraan elinajanodotteeseen eikä ole edes etukäteen tiedossa. Monet edellisistä sukupolvista nauttivat eläkettään pitkälti yli 30 vuotta.

Perinnöksi nuoremmille ollaan jättämässä niin paljon valtion velkaa, ettei kirjaimellisesti enää saada enempää.

Jokainen ikäluokka on edellistään pienempi, koska ei ole rahaa tai aikaa lapsiin. Vanhukset ovat aktiivisimpia äänestäjiä ja poliitikot myötäilevät heidän näkemyksiään, vaikka he elävät aivan eri todellisuutta kuin nuoret.

Nuoremmilla ei ole edes toimivaa parlamentaarista väylää vaikuttaa asemaansa, koska heitä on yksinkertaisesti vähemmän. Suhteellinen vaalitapa ja suurpuolueita suosiva järjestelmä pitää huolen siitä, että samat kasvot kiertävät vallassa vuorotellen ilman että mikään muutu. Tämä alamäki on jatkunut 20 vuotta.

Kieli muuttuu tunnistamattomaksi, kulttuuri tulee ulkoa ja perheitä ei synny koska siihen ei ole varaa. Kasvava joukko kokee ne asiat joiden takia ihmiset historiallisesti ovat olleet valmiita uhraamaan henkensä itselleen vieraiksi tai mahdottomiksi saavuttaa, mutta puolustusvelvollisuusko pysyisi ennallaan?

Puolustusvelvollisuudesta on voinut puhua uskottavasti silloin, kun yhteiskunnassa on vallinnut aito vastavuoroisuus. Jos sitä ei ole, voidaan perustellusti kysyä onko velvollisuuttakaan.

Allekirjoittaisiko kukaan nuori tällaista yhteiskuntasopimusta, jos tietäisi etukäteen totuuden omasta roolistaan siinnä?

Kukaan johdossa ei tunnu kantavan vastuuta mistään. Virheet peitellään, epäonnistumiset selitellään ja kansalaisille tarjoillaan valikoitua todellisuutta.

Suomen valtio ei kykene havaitsemaan drooneja luotettavasti, tunnistaa niitä väärin eikä osaa suojautua niiltä. Edes varoitusjärjestelmää ei saada aikaan. Nuoremmassa sukupolvessa on kasvava joukko ihmisiä, jotka eivät omista Suomessa mitään eivätkä tule koskaan omistamaan. Julkinen keskustelu on edennyt siihen pisteeseen, että niiden samojen nuorten odotetaan viime kädessä menevän haulikolla ampumaan drooneja alas henkensä uhalla konfliktitilanteessa. Metsiin ja maille, jotka ovat kansainvälisten sijoittajien ja pankkien omistuksessa.

Menisitkö sinä?

Identiteettipolitiikan retoriikka on viehättävää: diversiteetti, monimuotoisuus, tasa-arvo, yhdenvertaisuus. Kuka näitä vastaan voisi olla? Sanat kuulostavat niin itsestään selvän hyviltä, että niitä on helppo kannattaa pohtimatta sen tarkemmin, mitä ne käytännössä tarkoittavat.

Ongelma paljastuu siinä vaiheessa, kun saman sateenvarjon alle kerätyt identiteettiryhmät kantavat keskenään yhteensovittamattomia arvoja.

Otetaan konkreettinen esimerkki: seksuaalivähemmistöjen oikeudet ja konservatiiviset uskonnolliset yhteisöt. Osa tällaisista yhteisöistä suhtautuu homoseksuaalisuuteen tavalla, jonka mukaan siitä ei tulisi opettaa kouluissa, koska se on opin vastaista. Kumpikaan ryhmä ei jousta, koska nämä uskomukset ovat molempien maailmankuvan muuttumatonta ydintä. Jos opetusta jatketaan entisellään, riskinä on, että syntyy omia kouluja ja segregaatio syvenee. Jos taas opetuksesta luovutaan, hylätään yksi suojellun ryhmän keskeinen oikeus toisen hyväksi.

Samalla murenee se sosiaalinen pääoma, jonka varaan suomalainen yhteiskunta on rakennettu: jaettu kokemus yhteisistä instituutioista, yhteisestä koulutuksesta, yhteisistä pelisäännöistä.

Identiteettipolitiikka ei vahvista monimuotoisuutta, vaan jakaa väestön rinnakkaisiin todellisuuksiin, jotka eivät enää kohtaa toisiaan.

Maailmankatsomusten ytimestä löytyy usein absoluuttisia uskomuksia, jotka ovat keskenään loogisesti ristiriidassa. Toisen oppi sanoo “kyllä” siellä missä toinen sanoo “ei”. Kun tällaiset ryhmät pakotetaan samaan tilaan, toinen joutuu väistämään. Poliitikko, joka on luvannut molemmille kaiken, joutuu lopulta valitsemaan, kumman ryhmän oikeuksia puolustaa. Sillä hetkellä ryhmät asettuvat hierarkiaan eivätkä enää ole päättäjän silmissä tasa-arvoisia.

Tällaisessa järjestelmässä perusoikeuksia jaetaan ylhäältä päin tilanteesta riippuen, ja ratkaisu määräytyy sen mukaan, mikä saa vallassa istuvan näyttämään uskottavimmin jonkin uhri-identiteetin jalomielisenä puolustajana.

Johtajalla ei tarvitse olla mitään todellista näkemystä ongelmien ratkaisusta, ei visiota tulevaisuudesta eikä muita taitoja. Riittää, kun osaa vedättää sinisilmäistä tunteella äänestäjää. Katetta lupauksille ei tarvita koskaan, sillä identiteettiryhmät voidaan aina saada syyttelemään toisiaan.

Jo lapsesta lähtien kansalaiset oppivat asemoimaan itsensä siihen uhri-identiteettikategoriaan, josta uskovat saavansa eniten yhteiskunnallista huomiota ja etuisuuksia. Kun yhä laajeneva joukko huomaa tällaisen uhripörssin olevan se tapa, jolla yksilön markkina-arvo ratkaistaan, yhteiskunnallinen tuottavuus laskee. Sen sijaan että ihmiset täyttäisivät oman potentiaalinsa, he kilpailevat siitä, kuka esiintyy toinen toistaan säälittävämpänä uhrina.

Kustannukset näkyvät. Jokainen uusi uhrikategoria tarkoittaa uutta tukimuotoa, uutta hallintoa, uutta tukirakennetta. Lopulta veronmaksaja rahoittaa järjestelmää, joka palkitsee oman potentiaalin hylkäämisestä ja rankaisee niitä, jotka pyrkivät elättämään itsensä omillaan.

Kansainvälisessä vertailussa tämä heikentää kilpailukykyä suhteessa kansoihin, joissa ihmisiä kannustetaan itsenäisyyteen ja taitojen kehittämiseen. Jos yhteiskunnallinen kilpailu keskittyy uhriutumiseen, kukaan ei pyri enää luomaan uutta.

Samalla syntyy viholliskuvia niitä kohtaan, jotka menestyvät ja pyrkivät parempaan, ja juuri ne yksilöt ajetaan pois maasta. Menestymisestä rangaistaan kahdesti: ensin nettomaksajan asemalla, sitten sortajan leimalla. Tällaisessa yhteiskunnassa on viisaampaa piilottaa omat taitonsa.

Tämä paljastaa myös, miten epämääräinen koko tasa-arvon käsite tässä retoriikassa on. Onko pomo ja työntekijä tasa-arvoisia? Lapsi ja vanhempi? Yhteiskunta on täynnä välttämättömiä hierarkioita, joita kukaan ei tosissaan halua purkaa. “Tasa-arvo” toimii lähinnä iskusanana, jonka sisältö täytetään tilanteen mukaan.

Aito tasa-arvo on mahdollisuuksien tasa-arvoa: jokaisella yhtäläinen oikeus pyrkiä, kehittyä ja ottaa vastuu omasta elämästään. Identiteettipolitiikan tavoittelema lopputulosten tasa-arvo on jotain aivan muuta — vaatimus tasata erot ulkoa päin riippumatta siitä, mistä ne kumpuavat. Se ei johda tasa-arvoon, vaan uusien epäoikeudenmukaisuuksien kierteeseen, jossa yhden ryhmän nostaminen vaatii aina muiden polkemista.

Lopputulos on kyyninen valtapeli: pirstaloidaan väestö mahdollisimman moneen kategoriaan, luvataan jokaiselle suojelua, ja kun ryhmät väistämättä joutuvat konfliktiin, asetutaan tuomariksi, joka jakaa “tasa-arvoa” omien preferenssiensä mukaan.

Riippumatta siitä, onko pirstaloituminen tavoite vai sivuvaikutus, se palvelee samaa lopputulosta. Kun kansa jaetaan kilpaileviin uhriryhmiin, jotka kaikki tarvitsevat suojelijaa, valtiollisesta päättäjästä tulee korvaamaton. Hän jakaa murusia vuorotellen, pitää huolen etteivät ryhmät koskaan yhdisty hänen valtansa kyseenalaistamiseksi, ja ottaa itselleen isoimman siivun.

Riippuvuussuhteeseen joutunut äänestäjä ei kapinoi. Hän äänestää uudelleen sitä, jonka kädestä saa elantonsa.

Jäljelle jää yhteiskunta, jossa kaikkein taitavin uhriutuja päätyy edullisimpaan asemaan ja kaikkein hyödyllisimmät yksilöt ajetaan ulos. Tämä jatkuu niin pitkään, kunnes rahat loppuvat. Sitten aletaan etsiä syyllisiä. Juuri siinä piilee tämän järjestelmän vaarallisuus: ne, jotka uhriutumisellaan kiipesivät huipulle, eivät ole koskaan kantaneet vastuuta mistään. Miksi kantaisivat nyt?

Yle-aamu sulkee Facebook-tilinsä ja sen mukana 45 000 seuraajan julkisen keskustelukanavan. Jatkossa palaute toivotaan sähköpostitse. Syyksi kerrotaan säästöt, vaikka Facebook on ilmainen ja ainoa kulu on työaika, sama työaika jota käytetään muuhunkin sisällöntuotantoon.

Samaan aikaan Yle tuottaa somaliankielisiä uutisia ohjelmapalvelulakiin vedoten. 182 jaksoa. Yhteensä noin 21 000 käynnistyskertaa Areenassa, eli keskimäärin 115 käynnistyskertaa per jakso. Ei katsojaa, käynnistyskertaa. Sama henkilö voi käynnistää saman jakson useasti, joten todelliset katsojaluvut ovat todennäköisesti tätäkin pienemmät. Heikoimmillaan yksittäisen jakson käynnistyskertoja on vain 25.

Ohjelman kohderyhäm on Suomen 25 000 somaliankielinen väestö. He ovat todennäköisesti juuri siellä missä kaikki muutkin: sosiaalisessa mediassa. Jos Yle oikeasti haluaa palvella tätä väestöä, miksi se ei jaa näitä uutisia siellä missä ihmiset ovat? Matala katsojaluku ei automaattisesti kerro siitä että ohjelma olisi turha. Se voi kertoa monesta asiasta, mutta mikään vaihtoehto ei ole Ylelle mairitteleva.

Yle tekee sisältöä lakivelvoitteen täyttämiseksi, mutta luopuu samaan aikaan ilmaisista kanavista joilla se voisi oikeasti tavoittaa ihmiset.

Facebook ei ole vain jakelukanava. Se on tila jossa kansalaiset voivat haastaa Ylen julkisesti. Sähköpostipalaute nähdään vain Ylellä, jossa se on helppo sivuuttaa. Facebook-kommentti näkyy kaikille. Sulkemalla Facebook-tilin Yle sulkee samalla sen tilan jossa uutisjuttujen kehystyksä voidaan kyseenalaistaa. Kun se tila suljetaan, mahdollisuus julkiseen vastuunottoon katoaa sen mukana.

Sama logiikka näkyy Ylen moderoiduissa livelähetyksiä ja uutisten kommenttipalstoilla. Ylen päivitetyn keskusteluohjeen mukaan moderoinnissa käytetään tekoälyiä, joka tekee moderointipäätöksiä. Tämän sanotaan tapahtuvan ihmisen valvonnassa, mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Jos asiallinen kommentti moderoidaan pois, voidaanko aina vedota algoritmiin? Kukaan ei olisi silloin viime kädessä vastuussa moderoinnista.

Ylen keskusteluohjeissa lukee myös: “Saatamme jättää viestejä julkaisematta myös teknisen häiriön vuoksi.”

Mahdollistaako tällainen järjestelmä käytännössä kasvottoman moderoinnin? Uutisartikkeleiden kommenttikentässä voidaan aina piiloutua teknisen virheen, tekoälyalgoritmin tai “aiheen ulkopuolelta” kommentoinnin taakse. Kukaan ei joudu selittämään miksi juuri tämä kommentti katosi.

Moderointisäännöt kuten “pysy aiheessa” ja “kaikkien näkökulmat ovat tärkeitä” jättävät merkittävän harkintavallan sille, kuka moderaattorin roolin saa ja millä arvopohjalla hän toimii. Käytännössä kaikki moderointipäätökset voidaan perustella jollain säännöllä. Kysymys on vain siitä kenen maailmankuva määrittää sen, mikä on aiheessa pysymistä ja mikä ei.

Niin valittaessa kommenttiosiot saadaan moderoinnilla näyttämään siltä, kuin aiheesta vallitsisi laajakin yhteisymmärrys. Tai miltä tahansa muulta. Ne jotka ovat eri mieltä, kuvittelevat olevansa vähemistössä mielipiteineen eivätkä uskalla tuoda näkemystään esiin. Ja jos kommentti joutuu moderoiduksi, moni alkaa epäillä oliko omassa viestissä jotain vikaa, vaikka se olisi ollut täysin asiallinen. Ylen keskusteluohjeen mukaan yksittäiseen moderointipäätökseen tyytyvättömät voivat hakea muutosta Helsingin käräjäoikeudesta. Käytännössä oikeusprosessi kestää vuosia. Aihe on silloin jo kauan sitten poistunut julkisesta keskustelusta.

Onko Ylen sometilien poisto säästöä? Vai tietoinen valinta siitä, miltä julkinen keskustelu saa näyttää? Vai keino perustella lisärahoitusta, kun 600 miljoonaa ei riitä edes Facebook-tilin ylläpitoon.