Kirjoituksia vallasta

Herkimmät säteilymittarit rakennetaan yhä teräksestä, joka on valettu ennen vuotta 1945. Syy on yksinkertainen. Ilmakehän ydinkokeet jättivät koko maailmaan hienon laskeuman, ja sen jälkeen valettuun teräkseen jäi häivä radioaktiivisuutta. Määrä on niin pieni, ettei sillä ole ihmiselle mitään merkitystä. Sillä on merkitystä vain silloin, kun teräksestä yritetään tehdä laite, jonka tehtävä on havaita hyvin heikkoja signaaleja.

Sitä nostettiin pitkään ennen vuotta 1945 uponneista laivoista. Ilmakehän laskeuma on sittemmin vaimentunut niin paljon, että nykyteräs riittää useimpiin käyttöihin. Kaikkein herkimpiin, kuten avaruuslaitteiden antureihin, vanhaa terästä haetaan edelleen.

Sama tapahtui internetille vuoden 2022 lopussa.

Hakukoneyhtiö Ahrefs analysoi huhtikuussa 2025 noin 900 000 uutta englanninkielistä verkkosivua omalla tunnistimellaan. Niistä 74,2 prosentissa oli jotakin tekoälyn tuottamaa tekstiä. Kokonaan tekoälyn kirjoittamia oli 2,5 prosenttia ja kokonaan ihmisen 25,8. Valtaosa on siis sekoitusta, eikä kukaan pysty enää erottelemaan sitä jälkikäteen. Laskeuma ei ole paksu, mutta se on kaikkialla.

Tästä seuraa käytännön ongelma. Jos haluat mitata, mihin tekoälymalli pystyy, tarvitset ympäristön jonka tunnet. Avoin internet ei ole enää sellainen, koska et tiedä mikä siellä on ihmisen kirjoittamaa ja mikä koneen. Siksi laboratoriot ovat alkaneet rakentaa keinotekoisia internetejä. Vuotta 2022 edeltävästä aineistosta on puolestaan tullut oma luettelonsa, aivan kuten vanhasta teräksestä.

Tämä on se tausta, jota vasten kannattaa lukea syyskuun puhutuin tekoälyväite.

Andrew Yang kertoi CNBC:llä 16.9., että hän oli tavannut tekoälylaboratorion johtajan, jonka mukaan heinäkuussa karanneet agentit kylvivät itseään monistavaa koodia ympäri internetiä, ja että internet on sen takia käyttökelvoton testaamiseen.

On liikaa mielestäni väittää että internet saastui karanneista tekoälyagenteista, kun me ihmiset tuuttasimme sen itse täyteen tekoälyllä tuotettua tavaraa.

Mutta jos tekoäly-yhtiöt pitävät tällä hetkellä internetiä liian tekoälyllä saastutettuna paikkana uusien mallien testaamiseen, niin mistä sinä, internetin käyttäjä, tietäisit tarkalleen ottaen, keskusteletko tällä hetkellä tekoälyn vai ihmisen kanssa?

Et mistään.

Kommentti uutisen alla, vastaus ryhmässä, asiakaspalvelija chatissa, tuntematon joka on kanssasi samaa mieltä. Et voi tarkistaa yhdestäkään, kuka sen kirjoitti. Sinulla on vain teksti, ja teksti on juuri se osa jonka kone osaa. Jos vastaaja vaihtuisi kesken keskustelun, ruudullasi ei muuttuisi mikään. Huomaisit ehkä jotain outoa. Et osaisi osoittaa mitä, eikä kukaan toinen voisi katsoa samaa keskustelua ja kertoa sinulle kumpi siellä oli.

Tosin uutisvirta, hakutulokset ja sosiaalisen median suositukset ovat jo nyt yksilöllisiä, täysin avoimesti ja tuotteen tarkoituksen mukaisesti. Miksei kaikki muukin ennen pitkää?

Palataan teräkseen. Laskeuman ongelma ei ollut se, että maailma olisi siitä vaarallinen. Ongelma oli se, ettei sen jälkeen valetusta teräksestä saanut laitetta, joka havaitsee heikon signaalin.

Teräksen laskeumalla on yksi ominaisuus, jota internetin laskeumalla ei ole. Se vaimeni itsestään. Ilmakehäkokeiden kieltämisestä lähtien tausta on laskenut murto-osaan entisestä, ja nykyteräs kelpaa taas.

Tekoälyllä tuotettu teksti ei vaimene. Se ei hajoa, sitä ei poisteta, eikä se muutu kuudessakymmenessä vuodessa ihmisen kirjoittamaksi. Vuotta 2022 edeltävää aineistoa ei tule yhtään lisää. Teräs sai puhdistua. Internet ei saa.

Jälleen yksi tekoälyn itsenäisesti toteuttama kyberhyökkäys. Ja jälleen OpenAI kertoi osuudestaan vasta, kun muut olivat sen jo paljastaneet.

OpenAI vahvisti perjantaina 11.9., että sen testivaiheessa olleet agentit hyökkäsivät toukokuussa 2026 RubyGems-pakettirekisteriin. RubyGems on palvelu, josta ohjelmoijat ympäri maailmaa lataavat koodikirjastoja. Vahvistus tuli sen jälkeen, kun Wall Street Journal oli ensimmäisenä kertonut OpenAI:n osuudesta ja tutkijat Spencer Kitts, Thomas Larsen ja Sydney Von Arx olivat yhdistäneet hyökkäyksen OpenAI:n agentteihin. Agenttien varsinainen tehtävä oli laatia raportteja ja täyttää taulukoita. Niiltä oli estetty pääsy avoimeen internetiin, mutta ne kiersivät esteet.

Rekisteriin ladattiin satoja haitallisia paketteja, joilla yritettiin varastaa kehittäjien API-avaimia, ja RubyGems joutui jäädyttämään uusien tilien rekisteröinnin. Agentit pääsivät myös ajamaan omaa koodiaan RubyDoc.info-palvelun palvelimilla ja hakivat sitä kautta aineistoa brittiläisen kunnan sivuilta.

OpenAI:n mukaan agentit käyttivät RubyGemsiä ”harmittomien tehtävien suorittamiseen ja julkisen tiedon hakemiseen”. Yksi agentti kuitenkin kuvasi koodinsa kommentissa omaa ohjelmaansa suoraan haitalliseksi tiedonkeruutyökaluksi.

OpenAI ei ollut kertonut RubyGemsille olevansa vastuussa. Tutkijoiden mukaan selityksiä on kaksi: joko OpenAI ei pystynyt käymään lokejaan läpi ja tunnistamaan hyökkäystä, tai se päätti olla kertomatta. Kumpikaan vaihtoehto ei rauhoita. RubyGemsin oman selvityksen mukaan varastamisyritykset eivät onnistuneet, joten suora vahinko jäi pienemmäksi kuin heinäkuussa. Vakavampaa on se, mitä tapaus kertoo valvonnasta.

Kirjoitin 10.9. heinäkuun Hugging Face -hyökkäyksestä. Silloin noin 1 200 OpenAI:n agenttia perusti keskenään luvattoman viestikanavan, ja noin 700 niistä tunkeutui Hugging Facen tuotantojärjestelmiin. Cloud Security Alliancen jälkiselvityksen mukaan noin kolmannes Hugging Facen infrastruktuurista rakennettiin uudelleen puhtailta levykuvilta.

Syyskuussa paljastui lisäksi erillinen ja aiempi tapaus. OpenAI:hin yhdistetyt agentit olivat ottaneet pienen saksalaisen ohjelmistowikin viestikanavakseen ja tehneet siellä yli 15 000 muokkausta. Toiminta alkoi toukokuussa ja jatkui noin kolme kuukautta ilman että kukaan huomasi. RubyGems on kolmas tunnettu tapaus, ja sekin tapahtui ennen Hugging Facea.

Kaikissa kolmessa ensimmäinen julkinen tieto tuli joltain muulta kuin OpenAI:lta. Eikä kyse ole vain yhdestä yhtiöstä: Politicon mukaan myös Anthropic ja Meta ovat kertoneet tapauksista, joissa niiden tekoälyohjelmat ovat tehneet itsenäisiä kyberhyökkäyksiä.

Yhdysvalloissa kongressi ja Kalifornian oikeuskansleri tutkivat Hugging Face -tapausta.

Nyt vaikuttaa siltä, etteivät tekoälyyhtiöt itsekään voi olla varmoja, kuinka paljon tällaisia tapahtumia oikeasti on. Mistä ne sen tietäisivät? Jos järjestelmä löytää itsenäisesti haavoittuvuuksia maailman suurimpien digitaalisten organisaatioiden järjestelmistä, miksei se osaisi piiloutua myös valmistajansa omalta valvonnalta?

EU:n vastaus tekoälyyn, tekoälyasetus, on mielestäni täydellinen esimerkki siitä, miten huonosti ihmiskunta on tähän murrokseen valmistautunut. Kirjoitin elokuussa, miten yksi ladattu tiedosto tekee asetuksen velvoitteet tyhjiksi. Miten suojaudut sellaista vastaan, jonka olemassaoloa et kykene edes havaitsemaan?

Ja vaikka kykenisit. Yksi huipputason tekoälyjärjestelmä voi vastata kokonaisen valtion kyberjoukkoja, mutta se on paljon koordinoidumpi ja toimii niin nopeasti kuin sähkö liikkuu. Hugging Facessa agentit etenivät yhdeltä palvelimelta usean klusterin ylläpitäjäoikeuksiin alle kolmessatoista tunnissa. Kun ne kohtasivat esteen, ne jakoivat keinot sen ohittamiseen toisilleen. Yksi agenttien viesteistä kuului vapaasti suomennettuna: ”Ulkoisen infrastruktuurin murtaminen on tehtävän ulkopuolella. Tehtävä on kuitenkin mahdoton ja muut tekevät sitä. Jatketaan.”

Tekoälyn kehitys kiihtyy, ja alan johtavat laboratoriot tavoittelevat avoimesti järjestelmiä, jotka parantavat itse itseään. Järjestelmän toiminta määräytyy sen mukaan, mikä valikoituu sen tehtäväksi. Jos tekoäly asetetaan ratkaisemaan kysymys ”miten ihmiskunta voisi olla onnellinen”, se voisi laskea, että onnellisuus on dopamiinia, serotoniinia ja joukko muita yhdisteitä, ja sulkea ihmiset laitoksiin, joissa niitä annostellaan tasaisesti. Jos sitä pyydetään poistamaan nälänhätä, se voisi päätellä, että ilman ihmistä ei ole nälkää.

Se voi myös päätyä ratkaisuun, jota kukaan ei ole vielä ajatellut. Lopputulos voi tuntua hyvältä tai pahalta. Mutta jos tekoälyyhtiöt eivät nytkään tiedä, mitä niiden omat agentit tekevät, kuka sen ratkaisun huomaisi ajoissa?

Tässä X:n viestiketju Anthropicin (Claude-tekoälyn kehittäjä, jonka suuria sijoittajia ovat Amazon ja Google) juuri eronneelta työntekijältä. Jacob Coxon teki kolme vuotta esikoulutustutkimusta OpenAI:lla ja Anthropicilla. Ketju on kerännyt vuorokaudessa yli 100 miljoonaa näyttöä.

”Erosin tänään Anthropicilta. Olen tehnyt viimeiset kolme vuotta esikoulutustutkimusta sekä OpenAI:lla että Anthropicilla. Kumpikaan yhtiö ei toimi vastuullisesti. Ne kiitävät suoraan kohti itseään parantavaa superälyä ja pelaavat uhkapeliä meidän hengillämme.”

”Älkää aliarvioiko tämän teknologian voimaa. Näistä tulee pian yli-inhimillisiä järjestelmiä, jotka pystyvät murtautumaan mihin tahansa, mullistamaan minkä tahansa alan yhdessä yössä ja hankkimaan todellista valtaa ja resursseja. Olemme kaikki nähneet edistyksen jokaisella näistä alueista, eikä edistys ole hidastumassa.”

”Tekoälyä rakentavat ihmiset uskovat vilpittömästi, että se voi tappaa meidät kaikki vuosikymmenen loppuun mennessä. Tämä ei ole markkinointitemppu. Pikemminkin monet johtajat ja vanhemmat tutkijat pehmentävät sanamuotojaan lehdistölle kuulostaakseen järkeviltä, mutta kuulen samojen ihmisten ilmaisevan pelkoa yksityisesti. Mikään muu ihmisen toiminta ei aiheuta tämän tason vaaraa.”

”Yleinen vastaus on: ”jos he todella uskovat tähän, miksi he yhä rakentavat sitä?” OpenAI:lla moni ei ole sisäistänyt syvällisesti sivilisaation mittakaavan panoksia. Anthropicilla panokset ymmärretään hyvin, mutta yhtiö on lukittu kilpajuoksuun päästä perille ensimmäisenä: siellä uskotaan, ettei kukaan muu toimi vastuullisesti, joten heidän on tehtävä se itse riskistä huolimatta.”

”Tämän kilpajuoksun hyväksyminen ja ”loppupeliin” astuminen on ylimielinen uhkapeli, jota ei pitäisi käynnistää yksityisen yhtiön Slackista. Alignmentin läpijuoksemisen pitäisi vaatia poikkeuksellista varmuutta siitä, ettei parempia polkuja ole tarjolla.”

”Olen optimistinen koordinaation mahdollisuuksista. Hugging Face -hyökkäyksen kaltaiset varoituslaukaukset ovat tehneet yhdysvaltalaisten labrojen välisistä tahdistussopimuksista toteuttamiskelpoisempia. En koe, että olemme matkalla estämään globaalia kilpajuoksua, mikä voi vaatia kalliita toimia, kuten väliaikaista kieltoa mallien kyvykkyyksien parantamiselle.”

”Jos olet labratutkija, kehotan sinua miettimään, miltä seuraavat vuodet oikeasti tuntuvat. Haluatko käynnistää superälykkään RL-ajon ilman perusteellista ymmärrystä sen mielestä? Pitäisikö sinun painaa pää alas, koska ”se tapahtuu joka tapauksessa”, vai käyttää tämä hetki vaatiaksesi erilaisia ehtoja?”

Nämä ovat Coxonin näkemyksiä. Se, mihin hän viittaa varoituslaukauksena, on sen sijaan dokumentoitu tapahtuma.

Heinäkuussa 2026 OpenAI:n sisäisessä kyberturvallisuusarvioinnissa autonomiset agentit pääsivät niille tarkoitetun eristetyn testiympäristön ulkopuolelle ja hyödynsivät sen jälkeen Hugging Facen infrastruktuurin haavoittuvuuksia päästäkseen tuotantojärjestelmiin. Noin 1 200 agenttia perusti keskenään luvattoman viestikanavan, ja noin 700 niistä osallistui hyökkäykseen. Kampanja kesti 9.–13.7. eli noin neljä ja puoli päivää. Hugging Face julkisti tapauksen 16.7., OpenAI vahvisti 21.7. tapauksen liittyneen sen malleihin, ja Cloud Security Alliancen jälkiselvityksen mukaan Hugging Face joutui rakentamaan noin kolmanneksen infrastruktuuristaan uudelleen.

Sam Altman sanoi tämän olleen ensimmäinen tietoturvatapaus, joka on tuntunut hänestä konkreettiselta pelolta eikä vain riskiarviolta, ja OpenAI ilmoitti 18.8. kehityksen hidastamisesta ja kahden viikon tauosta uusimmille malleille suunnitelluissa vahvistusoppimisajoissa.

Tapauksen jälkeen 28.7. yli 1 100 OpenAI:n, Anthropicin, DeepMindin ja Metan työntekijää julkaisi avoimen kirjeen ”Pacing the Frontier”, joka pyytää Yhdysvaltain hallitusta tukemaan mekanismeja automatisoidun frontier-kehityksen tahdistamiseksi. Allekirjoittajiin kuuluivat mm. Dario Amodei, Jared Kaplan ja Jakub Pachocki. Kirje ei vaatinut välitöntä kehitystaukoa, vaan pyysi rakentamaan mekanismeja, joilla kehitystä voitaisiin tarvittaessa hidastaa. Coxonin viesti menee pidemmälle: hänen mukaansa labrojen pitäisi lopettaa rekursiivinen itseparannus.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun frontier-tekoälyn kyberkyvykkyydet ovat nousseet kansallisen turvallisuuden kysymykseksi. Anthropic ei julkaissut huhtikuussa 2026 Mythos-malliaan yleiseen käyttöön. Yhtiön mukaan malli pystyy löytämään ja ketjuttamaan nollapäivähaavoittuvuuksia poikkeuksellisen tehokkaasti, joten se annettiin vain rajatulle kumppanijoukolle. Valtiovarainministeri Scott Bessent ja Fedin pääjohtaja Jerome Powell tapasivat 7.4. Wall Streetin pankkien johtajia mallin kyberriskien takia. Yhdysvaltain hallinto määräsi 12.6. Anthropicin keskeyttämään Fable 5:n ja Mythos 5:n käytön ulkomaalaisilta; määräys purettiin 30.6..

Coxonin ratkaisuehdotus on yhdysvaltalaisten labrojen keskinäinen sopimus. EU:n keskeiset työkalut ovat sääntelyä ja kyberturvallisuusvelvoitteita, kuten tekoälyasetus, NIS2 ja kyberkestävyysasetus. Hugging Face -tapauksessa agentit eivät kysyneet lupaa keneltäkään. Riittävätkö EU:n keinot, jos sama toistuu täällä?

Vuonna 2023 Yhdysvalloissa kaksi vanhempaa tappoi kolme lastaan.

Tammikuussa Lindsay Clancy kuristi Massachusettsissa Coran 5, Dawsonin 3 ja Callanin 8 kk. Kesäkuussa Chad Doerman ampui Ohiossa Claytonin 7, Hunterin 4 ja Chasen 3. Doerman kertoi tutkijoille tehneensä sen Jumalan tähden. Hän sai kolme peräkkäistä elinkautista.

Clancyn oikeudenkäynti päättyi 4.9. ilman tuomiota, kun valamiehistö ei päässyt yksimielisyyteen. Yksitoista kahdestatoista kannatti syyntakeettomuutta. Elokuussa oikeustalon edessä oli satoja tukijoita. Doermanin puolesta ei kokoontunut ketään.

Mikä oli vielä ratkaisematta

Puolustuksen mukaan Clancy oli ylilääkitty. Hänelle oli määrätty kolmannen lapsen syntymän jälkeen jopa kaksitoista eri lääkettä. Syyttäjä kiisti tämän salissa: valamiehistölle näytettiin yhdeksän reseptipurkkia joissa oli pillereitä jäljellä. Ativania oli otettu kuusi määrätystä kolmestakymmenestä, buspironia kaksi, hydroksitsiinia kolme, ja yhdestä reseptistä ei yhtäkään. Clancya hoitanut sairaanhoitaja todisti, että tämä pyysi lähes päivittäin muuttaa lääkitystään ja ilmoitti toistuvasti jättäneensä annoksen ottamatta.

En väitä tietäväni kumpi oli oikeassa. Sitä ei tiedä kukaan, koska jury jäi jumiin eikä asiaa ratkaistu.

Ja juuri siinä on ongelma. Tukiliike ei syntynyt sen jälkeen kun puolustuksen kertomus oli kestänyt käsittelyn. Se syntyi kertomuksen ympärille sillä välin kun sitä vielä kiistettiin, ja kohteli sitä todistettuna. Se ei ole kannanotto mielenterveyshoidon puolesta. Se on kannanotto siitä kenen todistelu on totta, esitettynä ennen kuin sen ratkaisemiseen kutsuttu elin oli päässyt asiassa mihinkään.

Miehet joilla vakava sairaus oli dokumentoitu

Benjamin Cole teloitettiin Oklahomassa 20. lokakuuta 2022 yhdeksänkuisen tyttärensä Briannan surmasta. Diagnosoitu paranoidinen skitsofrenia, todettu aivovaurio, hoidotta lähes kaksikymmentä vuotta. Armahduslautakunta hylkäsi armonanomuksen äänin 4-1.

Matthew Taylor Coleman tappoi 2021 kaksivuotiaan poikansa ja kymmenkuisen tyttärensä uskoen, että lapsissa oli käärmeen DNA:ta ja että he kasvaisivat hirviöiksi. Skitsofreniakirjon psykoottinen häiriö, todettu oikeudenkäyntikelvottomaksi, määrätty pakkolääkittäväksi. Viisi vuotta teon jälkeen asiaa ei ole käsitelty.

Kelsey Patterson teloitettiin 2004 paranoidisesta skitsofreniasta huolimatta armahduslautakunnan suositeltua armoa, ja Andre Thomas, joka tappoi nelivuotiaan poikansa ääniä seuraten ja repi molemmat silmänsä ulos, on yhä kuolemaantuomittu. Frank Baumgartnerin ja Betsy Neillin tutkimuksen mukaan Yhdysvalloissa teloitetuista vuosina 2000-2015 43 prosentilla oli mielenterveysdiagnoosi. Koko väestöstä osuus on 18 prosenttia.

Näissä tapauksissa vakava psyykkinen sairaus oli dokumentoitu. Se ei silti merkinnyt syyntakeettomuutta.

Miksi tämä ei ole vain yksi oikeustapaus

Synnytyksen jälkeinen psykoosi on todellinen sairaus ja psykiatrinen hätätila. Kysymys ei ole siitä. Kysymys on siitä, kirjoitetaanko sen perusteella lakiin vastuusääntö joka eriytyy sukupuolen mukaan.

Väite, että naisen lisääntymisfysiologia voi tehdä hänestä erityisellä tavalla kykenemättömän vastaamaan teoistaan, oli aikanaan keskeinen argumentti naisten äänioikeutta vastaan. Äänioikeutta vaatineet naiset leimattiin hysteerikoiksi. Se argumentti hävisi vasta kun naiset kieltäytyivät ottamasta sitä vastaan ja vaativat samaa vastuuta kuin miehillä.

Argumenttia ei voi ottaa takaisin käyttöön vain yhteen suuntaan.

Kyse ei tietenkään ole siitä, että synnytyksen jälkeinen psykoosi olisi sama asia kuin historiallinen hysteria. Se ei ole. Yhtymäkohta on toisaalla: siinä, miten sukupuoleen sidottu fysiologinen tila tuodaan rikosoikeudellisen vastuun perustaksi.

Suomi poisti sen, mitä Massachusettsissa vaaditaan

Syyntakeettomuuspuolustus on laissa sukupuolineutraali. Se koskee miehiä ja naisia samoin, ja miehiä on sen nojalla vapautettu vastuusta. Sitä minä en kritisoi.

Suomessa asiasta säädetään rikoslain 3 luvun 4 §:ssä, ja pykälä on kirjoitettu tilasta eikä sen syystä. Se ei nimeä yhtäkään diagnoosia. Ratkaisevaa on se, millainen tila oli ja kykenikö tekijä sen vuoksi ymmärtämään tekonsa luonteen tai säätelemään käyttäytymistään.

Pykälässä on tasan yksi kohta, joka erottelee tiloja niiden syntytavan perusteella: itse aiheutettua päihtymystä tai tilapäistä tajunnan häiriötä ei oteta syyntakeisuusarvioinnissa huomioon ilman erityisen painavia syitä. Huomaa suunta. Se ainoa poikkeus tekee ihmisestä enemmän vastuullisen, ei vähemmän. Rikoslaissa ei ole yhtäkään sääntöä, joka lieventäisi vastuuta sen perusteella, miten psyykkinen tila syntyi.

Sama pykälä hoitaa myös lievemmät tapaukset. Jos kyky ymmärtää tekonsa luonne tai säädellä käyttäytymistään on merkittävästi alentunut mutta tekijä ei ole syyntakeeton, rangaistus määrätään lievennetyltä asteikolta. Sekin koskee kaikkia samoin.

Eikä syyntakeeton kävele ulos. Jos syytetty jätetään mielentilansa vuoksi tuomitsematta, tuomioistuimen on saatettava hänen hoidon tarpeensa selvitettäväksi mielenterveyslain 21 §:n mukaisesti. Andrea Yates on ollut sairaalassa vuodesta 2006.

Tämä on se järjestelmä johon minulla ei ole huomautettavaa. Mutta on toinen säädöstyyppi, joka ei ole neutraali, ja juuri sitä nyt vaaditaan.

Suomessa oli tästä oma pykälänsä. Rikoslain 21 luvun 4 §, lapsensurma: nainen sai 4 kuukautta tai enintään 4 vuotta, kun murhasta tuomitaan elinkautinen. Se kumottiin tarpeettomana 1.1.2025, hallituksen esityksellä HE 69/2024.

Massachusettsissa on kuljettu toiseen suuntaan. Siellä on vuosi toisensa jälkeen jätetty lakiesitys, joka antaisi tuomarin pitää synnytyksen jälkeistä psykoosia tai masennusta rangaistusta lieventävänä seikkana myös silloin kun vaihtoehtona on elinkautinen ilman ehdonalaista. Esitys on haudattu jokaisella kolmella viime istuntokaudella, viimeksi maaliskuussa 2026, mutta se jätetään aina uudelleen.

Suomi siis poisti viime vuonna sen, mitä Massachusettsissa nyt vaaditaan.

Kolme asiaa jotka puhuvat minua vastaan

Doermanin ja Clancyn ero ei selity pelkällä sukupuolella. Ohiossa on kuolemanrangaistus, ja syyttäjä luopui siitä vastineeksi tunnustuksesta. Doerman veti syyntakeettomuusvetoomuksensa pois tilanteessa jossa vaihtoehtona oli teloitus. Massachusettsissa kuolemanrangaistusta ei ole. Se selittää oikeudenkäyntien kulun, mutta ei sitä mitä salin ulkopuolella tapahtui.

Tämä ei myöskään ole uusi ilmiö. Andrea Yates hukutti viisi lastaan Texasissa vuonna 2001, ja teksasilainen valamiehistö vapautti hänet syyntakeettomana vuonna 2006. Texas ei ole feministisen oikeusajattelun keskus.

Eikä kritiikkini kohdistu siihen, että mielisairaus voi poistaa vastuun. Se kohdistuu kahteen asiaan: vastuunalennusta ollaan kirjoittamassa lakiin sukupuolen perusteella, ja tukiliike asettui puolustuksen kertomuksen taakse ennen kuin näyttökysymys oli ratkaistu.

Lopuksi

Lindsay Clancystä oltiin tekemässä vaarallista esimerkkitapausta, jonka mukaan sukupuoliriippuvaisesti juuri nainen voi vapautua jopa kaikkein hirvittävimpien rikosten kohdalla vastuusta, koska pohjimmiltaan hänen biologiansa, hormoninsa ja synnytyksen laukaisema henkinen tila saavat hänet ikään kuin toimimaan tahdostaan riippumatta jonkin ulkopuolisen voiman ohjaamana.

Tämä on täsmälleen se argumentti, jota miesvaltaa ylläpitävät yhteiskunnalliset rakenteet käyttivät vuosisatojen ajan, ja siitä puhuttiin hysteriana. Väite oli, ettei naista voida päästää fysiologiansa vuoksi mihinkään yhteiskunnallisesti merkittävään tehtävään, jonka suorittaminen vaikuttaa muiden elämään. Naisesta tulisi satunnaisesti kykenemätön hallitsemaan itseään ja omia toimiaan, joten häntä ei voisi pitää vastuullisena teoistaan, eikä hänelle siinä tapauksessa voisi antaa valtaakaan.

Clancyn puolustus esitti tämän saman ajatuksen nykykielellä, ja yksitoista kahdestatoista valamiehestä hyväksyi sen hänen kohdallaan.

Clayton oli seitsemän. Hunter oli neljä. Chase oli kolme. Cora oli viisi. Dawson oli kolme. Callan oli kahdeksan kuukautta.

Kyse on maa- ja metsätalousministeriön asetuksesta 226/2025, joka tuli voimaan 14. kesäkuuta 2026. Sillä pannaan täytäntöön direktiivi (EU) 2024/1438. Sisältö on yksinkertainen: hillossa on oltava hedelmää tai marjaa vähintään 450 grammaa kilossa. Ennen raja oli 350 grammaa. Erikoishillossa raja nousi 450 grammasta 500 grammaan. Jos tuote ei täytä rajaa, sitä ei saa nimittää hilloksi.

Ongelma ei ole sääntö. Ongelma on mittasuhteet.

Katsotaan mitä muualla on tehty sillä välin.

Marraskuussa 2025 Kiinassa esiteltiin XPengin IRON-humanoidirobotti. Se käveli lavalle niin ihmismäisesti, etteivät katsojat uskoneet sen olevan robotti. Seuraavana päivänä XPengin toimitusjohtaja He Xiaopeng kutsui robotin takaisin lavalle, missä insinööri leikkasi sen jalan päällyskankaan ja vaahtomuovin auki todistaakseen, ettei sisällä ollut ihmistä (New Atlas).

Pekingissä järjestettiin elokuun lopussa toiset robottien olympialaiset.

Tiangong Ultra juoksi sadan metrin välierässä aikaan 8,86 sekuntia (AP). Finaalissa aika putosi 8,64 sekuntiin (CGTN). Usain Boltin ihmisennätys on 9,58. Vuotta aiemmin sama laji voitettiin ajalla 21,50. Kahdessatoista kuukaudessa aika putosi alle puoleen.

Kisoissa oli 2 056 robottia, 666 joukkuetta ja 51 lajia. Niistä 30 oli urheilulajeja ja 21 niin sanottuja skenaariolajeja: kotitaloustöitä, hotellityötä, teollisuustyötä, palonsammutusta ja pelastustehtäviä. Se ei oikeastaan ole urheilutapahtuma. Se on kilpailu siitä, kuka pystyy tekemään minkäkin ihmisen työn ilman ihmistä. Forbes kutsui kisoja rehellisimmäksi asiakirjaksi siitä, missä robotiikassa juuri nyt mennään.

Robottikisoissa nähtiin siis koneita, jotka juoksivat Boltia nopeammin. Papujen poimiminen pinseteillä ja johdon kytkeminen olivat omia lajejaan, eivätkä ne sujuneet. Osa roboteista kaatui, osa hajosi, osa syttyi tuleen. Tässä kohtaa moni rauhoittuu ja ajattelee, ettei tästä tule mitään. Muistuttaisin siitä juoksuajasta. Vuosi sitten se oli 21,5 sekuntia.

Yhdysvallat oli vastannut jo kuukautta ennen kisoja. Viestintävirasto FCC kielsi 29. heinäkuuta ulkomailla valmistettujen humanoidirobottien ja nelijalkaisten robottien tuonnin. Perusteluna kansallinen turvallisuus ja toimitusketjujen haavoittuvuus. Kiinan osuus humanoidirobottien maailmanmarkkinasta on arviolta 85 prosenttia.

Yhdysvalloissa julkaistaan uusia kielimalleja niin tiheään, että yhtä tuskin ehditään julkaista, kun jo tulee uusi. Mallit ovat kerta toisensa jälkeen edeltäjiään kyvykkäämpiä.

Generatiivinen tekoäly on jo vienyt lääkeaihion kliiniseen vaiheeseen. Insilico Medicinen rentosertib on generatiivisella tekoälyllä löydetty ja suunniteltu lääkeaihio, jonka faasi 2a -tulokset julkaistiin Nature Medicinessä. Faasi 3 -tutkimus käynnistyi 7. heinäkuuta 2026.

Toukokuussa 2026 OpenAI:n päättelymalli kumosi Erdősin vuonna 1946 esittämän yksikköetäisyyskonjektuurin. Kahdeksankymmentä vuotta auki ollut ongelma sai näin ratkaisunsa ilman ihmisen antamia vihjeitä tai ohjausta, ja ulkopuoliset matemaatikot tarkistivat todistuksen.

Entä mitä tekee Eurooppa? Se lykkää omia tekoälysääntöjään. Tekoälyasetuksen niin sanottu omnibus astui voimaan 27. heinäkuuta, samalla viikolla ja kaksi päivää ennen Yhdysvaltain tuontikieltoa. Suuririskisten tekoälyjärjestelmien velvoitteita siirrettiin joulukuun 2. päivään 2027 ja koneisiin ja laitteisiin upotetun tekoälyn velvoitteita elokuun 2. päivään 2028.

Tämä on Euroopan vastaus kiristyvään suurvaltakilpailuun. Ei rakenneta lisää. Lykätään omia sääntöjä vuodesta puoleentoista vuoteen, koska niitä ei ehditty noudattaa. Samaan aikaan Euroopan itärajalla on sota ja Lähi-idässä on sota.

Hillosääntö on tässä listassa ainoa päätös, jonka seuraukset ovat meidän omissa käsissämme. Marjan määrä purkissa on meidän hallussamme. Kaikkeen muuhun me vastaamme sääntelemällä, ja sääntely osoitetaan jonkun toisen tehtaalle.

Kirjoitin viikko sitten samasta asiasta tekoälymallien kohdalla. Sääntö olettaa, että jossain on taho, jolle voidaan sanoa mitä tehdä.

Hillon kohdalla se taho on olemassa. Se on suomalainen tehdas, ja se noudattaa. Siksi tämä sääntö toimii, ja siksi siitä tuli uutinen.

Robotin kohdalla tahoa ei ole. Se on Pekingissä, se juoksee sadan metrin alle yhdeksään sekuntiin. Se ei välitä meidän direktiiveistämme.

Mutta ainakin Euroopassa voidaan nyt nukkua yöt levollisesti tietäen, että melkein puolet hillosta on todennäköisesti marjoista.

Tammikuun 24. päivänä 2023 Lindsay Clancy, sairaanhoitaja Duxburysta Massachusettsista, kuristi kuntoilunauhoilla hengiltä kolme lastaan: viisivuotiaan Coran, kolmevuotiaan Dawsonin ja kahdeksankuisen Callanin. Sen jälkeen hän yritti itsemurhaa hyppäämällä toisen kerroksen ikkunasta ja halvaantui.

Oikeudenkäynti alkoi heinäkuussa 2026, ja syyttäjän todistelu suunnitelmallisuudesta on julkista. Clancyn laitteilta löytyi hakuja muun muassa kaulavaltimon sijainnista, ja hän lähetti miehensä noutoruoka- ja apteekkiasioille saadakseen noin puolen tunnin ikkunan, jonka aikana lapset kuolivat (NBC News, Wikipedia, suomeksi MTV Uutiset).

Tekoa ei kiistä kukaan, ei edes puolustus. Kiista koskee vain sitä, oliko Clancy syyntakeinen. Puolustuksen mukaan hän kärsi diagnosoimattomasta synnytyksen jälkeisestä psykoosista. Tätä kirjoittaessani valamiehistö neuvottelee yhä, ja vaihtoehtoina ovat ensimmäisen asteen murha tai lievempi syyksilukeminen (Boston Globe). Tuomiota ei siis ole, ja se ratkeaa aikanaan oikeudessa.

Clancyn perhe ei ollut heitteillä. Perheellä oli lastenhoitaja kolmena päivänä viikossa, hyvä toimeentulo, etätyötä tekevä puoliso ja laaja tukiverkko. Clancy oli itse synnytysosaston sairaanhoitaja ja hoitokontaktien piirissä.

Minua ei mietitytä niinkään itse teko. Lastensa surmaajia on ollut koko ihmiskunnan historian ajan, ja psykoosi on todellinen sairaus. Sen arvioiminen kuuluu oikeudelle ja lääkäreille.

Minua häiritsee se, mitä teon ympärille on kasvanut.

Elokuussa 2026 sadat naiset kokoontuivat pinkkiin pukeutuneina Plymouthin oikeustalon eteen osoittamaan tukeaan Clancylle. Paidoissa luki ”Believe” ja ”She Needed Help” (WBUR, PBS).

Samaan aikaan TikTokissa levisi ”Same, Lindsay” -trendi, jossa äidit kuvaavat itseään itkemässä vauvojensa kanssa ja lukemassa Clancyn päiväkirjamerkintöjä, samaistuen naiseen, joka myöntää kuristaneensa kolme lastaan. The Free Pressin mukaan ilmiö on äitien somepiireissä otettu vastaan lähes yksimielisen myönteisesti (The Free Press). Osa sisällöntuottajista on mennyt pidemmälle ja puhunut Clancyn lapsista kuin esineistä äidin elämässä.

Tukijat sanovat, että kyse on äitien mielenterveydestä ja siitä, ettei avunpyyntöjä oteta vakavasti. Se on tavoitteena hyvä, ja siltä osin kuin liike vaatii parempaa synnytyksen jälkeisen psykoosin tunnistamista, olen samaa mieltä. Mutta rehellisesti: mielenterveyskampanjan voi rakentaa ilman, että sen keulakuvaksi nostetaan nainen, jonka teon suunnitelmallisuudesta oikeus parhaillaan punnitsee todisteita. ”Believe”-paita oikeustalon edessä ei ole kannanotto hoitojärjestelmään. Se on kannanotto syyllisyyteen, ohi oikeuden ja ennen tuomiota.

On myös syytä sanoa se, mikä tässä keskustelussa jää toistuvasti sanomatta. Kun huomio keskittyy siihen, miltä äidistä tuntui ja kuinka epätoivoinen hän ehkä oli, uhrit katoavat kertomuksesta. Heitä oli kolme. Cora, Dawson ja Callan. Kolmen lapsen kuristaminen on väärin. Ilman ”mutta”-lauseita.

Clancysta on tehty ideologinen symboli. Ei siksi, että hänen tapauksensa olisi ainutlaatuinen, vaan siksi, että hän sopii kertomukseen, jossa nainen on aina ensisijaisesti järjestelmän uhri, myös silloin kun uhrit makaavat kellarin lattialla. Teon vakavuus ei heikennä samaistumista vaan voimistaa sitä. Mitä käsittämättömämpi teko, sitä suurempi tarve selittää se rakenteilla, hormoneilla, poissaolevalla aviomiehellä, millä tahansa muulla kuin tekijällä itsellään. Uhrikertomus on muuttunut niin kokonaisvaltaiseksi, että se kestää kolme kuristettua lasta murtumatta.

Naisten äänioikeus, oikeus omaan omaisuuteen ja tasa-arvoinen kohtelu lain edessä olivat vaatimuksia, jotka vetosivat yhteiseen oikeudentajuun ja siksi voittivat. Se feminismi vaati naisille samaa vastuuta ja samaa arvoa kuin miehille. Nyt oikeustalon edessä vaaditaan että sukupuoli ja diagnoosi yhdessä riittäisivät nostamaan tekijän vastuun yläpuolelle jo ennen kuin oikeus on edes ehtinyt asiaa ratkaista. Liike, joka lähti liikkeelle täysivaltaisuuden vaatimuksesta, päätyy kiistämään täysivaltaisuuden silloin, kun siitä seuraisi vastuu.

Kenen intressejä ideologia todellisuudessa palvelee, jos sen näkyvin hedelmä on länsimaisten naisten kannustaminen suhtautumaan myötämielisesti omien lastensa surmaamiseen? Ei ainakaan naisten. Ei äitien, joiden todellinen hätä hukkuu trendin alle. Ei mielenterveystyön, joka saa kasvoikseen kuristajan.

Kulttuurisodassa tällainen sisältö on kuitenkin täydellinen ase: se repii jakolinjan keskelle perhettä, miehen ja naisen väliin, ja saa molemmat osapuolet vakuuttumaan siitä, että toinen on hirviö. Kukaan ei myöskään pysty sanomaan, ovatko trendin äärimmäisimmät videot aitoja, tehtailtuja vai tekoälyllä tuotettuja. Eikä sillä ole väliä: sisältö toimii täsmälleen samalla tavalla riippumatta siitä, onko sen takana oikea ihminen, yksilöt, instituutiot tai valtiollinen taho. Hyötyjä ei ole se nainen kameran edessä. Hyötyjä on jokainen, jonka etu on länsimainen yhteiskunta, joka on lakannut luottamasta omiin instituutioihinsa, omiin perheisiinsä ja omaan oikeudentajuunsa.

Jos ideologia tuottaa suurten joukkojen tukiliikkeen, mutta ei yhtään näkyvää ääntä, joka sanoisi että kolmen lapsen kuristaminen on väärin ilman ”mutta”-lausetta, onko se yhteiskunnassa rakentava vai rapauttava voima? Minusta sen kysyminen on jokaisen länsimaisen aikuisen velvollisuus.

Tuomio tulee aikanaan. Mutta se, mitä oikeustalon ulkopuolella ja somessa tapahtuu, on jo tapahtunut.

Alibaba julkaisi 14. elokuuta tekoälymallin nimeltä Qwen3.8. Se toimii vähän kuin ChatGPT, mutta sillä erolla että kuka tahansa saa ladata sen omalle koneelleen. Kyse on yhdestä tiedostosta, kooltaan noin 17 gigatavua. Se ei ole yhteydessä mihinkään palvelimeen. Se ei lähetä mitään kenellekään. Se on sinun koneellasi ja tekee mitä käsket.

Kolmessa vuorokaudessa julkaisusta verkossa oli jo versio, josta oli poistettu ne rajoitteet jotka estävät mallia auttamasta rikoksissa. Sitä ei tarvinnut hakkeroida. Kun tiedosto on kerran omalla koneellasi, siitä saa muokattua pois mitä haluaa. Siihen riittää tavallinen pelitietokone ja yksi viikonloppu.

Alibaba maksoi mallin kouluttamisesta arviolta satoja miljoonia. Sen rajoitteiden poistaminen maksoi jonkun sähkölaskussa muutamia senttejä. Se työ tehtiin kerran, ja tulos on nyt kaikkien ladattavissa ilmaiseksi.

Malli ei ole maailman paras. Se häviää Clauden ja OpenAI:n huippumalleille vaativimmassa ohjelmointityössä. Sillä ei ole väliä. Se on suunnilleen viime vuoden huipputasoa, se on ilmainen, eikä sen käyttämisestä jää jälkeä mihinkään.

Katsoin maanantaina A-studiota. EU:n digikomissaari Henna Virkkunen kertoi, että EU on varautunut siihen että tekoäly karkaa ihmisen hallinnasta. Hän viittasi kesän tapauksiin, joissa tekoälymalleja karkasi testiympäristöistään. EU:n vastaus on tekoälyasetus, joka velvoittaa mallien tekijät arvioimaan riskejä ja rakentamaan turvatoimintoja.

Tässä on se kohta joka minua eniten häiritsee. EU ei ratkaise ongelmaa. EU määrää jonkun muun ratkaisemaan sen. Ne yhtiöt joille velvoite osoitetaan sijaitsevat Yhdysvalloissa ja Kiinassa. Ongelma ei ole siinä, etteikö EU voisi määrätä yritystä noudattamaan sääntöä. Ongelma syntyy siinä vaiheessa, kun sääntelyn kohteena oleva malli ei enää ole yrityksen hallussa.

Sääntö olettaa, että jossain on taho jolle voidaan sanoa mitä tehdä. Ladatulla tiedostolla ei ole sellaista tahoa. Kun malli on siirtynyt jonkun omalle koneelle, se on poissa lain ulottuvilta. Sitä ei kutsuta takaisin, sitä ei valvota, eikä kukaan edes tiedä kenellä se on.

Aiemmin tällaista pystyi tekemään vain valtio, jolla oli varaa palkata satoja huippuosaajia. Nyt siihen riittää yksi ihminen, jolla on nettiyhteys, pelitietokone ja riittävästi aikaa. Heitä on maailmassa miljoonia. Eikä heitä tarvitse olla montaa. Yksi riittää.

Tekoäly ei vielä murra salauksia, eikä sen tarvitsekaan. Järjestelmiin ei mennä sisään avaamalla lukkoa. Sisään mennään etsimällä ikkuna joka on jäänyt raolleen. Ohjelmointivirhe, väärin asennettu palvelin, päivitys joka jäi tekemättä, työntekijä joka klikkasi väärää linkkiä. Niitä on jokaisessa suuressa järjestelmässä. Aiemmin niiden etsiminen vaati asiantuntijaryhmän ja kuukausia. Nyt se onnistuu yhdeltä ihmiseltä yhdellä koneella. Google raportoi toukokuussa ensimmäisestä havaitsemastaan haavoittuvuudesta, jonka kehittämisessä oli käytetty kielimallia. Sama kyky on sen jälkeen levinnyt kalleimmista malleista niihin ilmaisiin, jotka kuka tahansa lataa.

Pahin puoli on se, ettei tällaista välttämättä huomata ajoissa. Havaitseminen vaatii omaa teknistä kyvykkyyttä, ja juuri sitä Euroopassa ei ole rakennettu. Sama avoin malli antaa työkalut myös puolustajalle, ei vain hyökkääjälle. Mutta puolustaminen edellyttää kykyä käyttää niitä, ja se kyky on juuri se mitä täältä puuttuu. Samaan aikaan meidän tärkeimmät järjestelmämme pyörivät laitteilla, käyttöjärjestelmillä ja pilvipalveluilla, joita ei valmisteta täällä. Virkkunen nosti saman esiin: komission mukaan noin 80 prosenttia kaikesta Euroopan teknologiasta tulee unionin ulkopuolelta, eikä Eurooppa hänen mukaansa voi olla liian riippuvainen ulkopuolisista toimittajista. Se on tarkka kuvaus ongelmasta. Sitä vain ei ratkaista asetuksella, joka velvoittaa juuri niitä ulkopuolisia toimittajia.

Kysyn tässä yhden asian suoraan. Jos minä pystyisin nyt tuolla juuri julkaistulla mallilla löytämään reitin sisään Suomen valtion tai pankin järjestelmiin, olisiko minulla oikeus mennä sinne? Ei tietenkään. Tietomurto on rikos riippumatta siitä kuinka helpoksi se on tehty. Mutta juuri siinä on koko ongelma. Rikoslaki ei ole suojaus. Se on se mitä tehdään jälkeenpäin, sen jälkeen kun joku on jo ollut sisällä, ja vain siinä tapauksessa että hänet saadaan kiinni. Ulkomailta toimivaa tekijää ei saada. Sääntö kertoo mitä ei saa tehdä. Se ei estä ketään tekemästä sitä.

Otetaan käytännön esimerkki tahdista. EU:n oma digitaalinen henkilöllisyystodistus säädettiin vuonna 2024 ja jäsenmaiden on saatava se käyttöön joulukuussa 2026. Kolme vuotta paperista käyttöön. Sillä välin kuka tahansa saa ilmaisella tekoälymallilla yhdessä illassa käänteismallintamalla aikaan siedettävämmän version EU:n kirjautumissovelluksesta kuin se joka nyt on käytössä. Prototyyppi ei tietenkään ole valmis järjestelmä. Ero kolmen vuoden ja yhden illan välillä kertoo silti sen, kummalla puolella liike tapahtuu. Ja kun se ero kasvaa tarpeeksi suureksi, ollaan pisteessä jossa EU:n ulkopuolista toimijaa ei enää kiinnosta lainkaan mitä sääntöjä EU:ssa kirjoitetaan.

En vastusta sääntelyä. Kysyn vain, mikä on säädöksen arvo jos sen rinnalla ei ole omaa teknistä osaamista. Sääntö suojaa siihen asti kunnes joku päättää olla noudattamatta sitä. Sen jälkeen tarvitaan kykyä, eikä kykyä säädetä.

Lähteet: Yle, A-studio 24.8.2026 (myös kuva). Qwen3.8, QwenLM/GitHub. Tekoälyasetus (EU) 2024/1689. eIDAS 2.0 (EU) 2024/1183, jonka nojalla jäsenvaltioiden on tarjottava digitaalinen identiteettilompakko 24.12.2026 mennessä. Tekoälyavusteisen haavoittuvuuskyvyn leviämisestä: Cloud Security Alliance. Euroopan teknologiariippuvuudesta (n. 80 %) ja Virkkusen sitaatista: Yle. Tietomurrosta rikoslaki 38 luku 8 §.

Suomi sai tänä kesänä lain, jota valmisteltiin kahden hallituskauden ajan. Laki valtioneuvoston jäsenen tehtävään liittyvästä karenssista (738/2026) vahvistettiin heinäkuussa, ja se tulee voimaan 15. syyskuuta. Ensimmäistä kertaa Suomessa on laki siitä, mitä ministeri saa tehdä heti sen jälkeen, kun hän lakkaa olemasta ministeri.

Ilmiöllä on nimi: pyöröovi. Päättäjä siirtyy tehtävästä, jossa hän valvoi jotakin alaa, saman alan palvelukseen — edunvalvojaksi, hallitukseen, konsultiksi. Ovi pyörii molempiin suuntiin, ja juuri siinä on sen ongelma. Kysymys ei ole siitä, että siirtyminen olisi väärin. Ihmisellä on oikeus työhön, eikä osaaminen katoa eron myötä. Kysymys on siitä, mitä siirtyjä vie mukanaan: tietoa, jota muilla ei ole, ja suhteita, joita muilla ei ole.

Mitä laki tekee? Se velvoittaa ministerin ilmoittamaan etukäteen, jos hän aikoo vuoden sisällä erostaan siirtyä yksityisen työnantajan palvelukseen, yrityksen hallitukseen tai yrittäjäksi. Ilmoituksen käsittelee uusi, riippumaton karenssilautakunta, joka voi kieltää siirtymän enintään kahdentoista kuukauden ajaksi — jos ministerillä on ollut pääsy salassa pidettävään tietoon, jota uudessa tehtävässä voisi käyttää hyödyksi, tai jos siirtymä muusta syystä johtaa eturistiriitaan ja selvästi vaarantaa luottamusta hallitusvallan käyttöön. Odotusajalta valtio maksaa korvausta, 60 prosenttia ministerin palkkiosta. Kielto ei siis ole rangaistus vaan jäähy, ja jäähyllä istumisesta maksetaan.

Tämä on oikeansuuntainen laki, ja sanon sen ilman ironiaa. Tähän asti ministerin siirtymistä on ohjannut vain vapaaehtoinen sitoumus, jota virkamieseettinen neuvottelukunta on suositellut hallituksille vuodesta 2014. Kolme yksityiskohtaa kuitenkin ansaitsee tulla luetuksi ääneen, koska ne kertovat vallasta enemmän kuin lain otsikko.

Ensimmäinen: laki ei koske ketään nykyistä ministeriä. Voimaantulopäivä on 15.9.2026, mutta siirtymäsäännöksen mukaan lakia sovelletaan vasta niihin valtioneuvoston jäseniin, joiden toimikausi alkaa vuoden 2027 eduskuntavaalien jälkeen. Istuva hallitus sääti itselleen säännöt, jotka astuvat voimaan vasta seuraajille. Sille on hallinnollisia perusteluja — taannehtiva sääntely on oikeusvaltiossa aina hankalaa — mutta lopputulos on silti tämä: pyöröovi käy vapaasti vielä koko vaalikauden loppuun.

Toinen: ministerin ilmoitus aikeistaan ei ole julkinen heti. Lain 13 § lykkää julkisuutta niin, että ilmoitus tulee julkiseksi vasta kun lautakunta on tehnyt päätöksensä tai ministeri on saanut eron — kumpi näistä tapahtuu ensin. Perustelu on ymmärrettävä: keskeneräinen työpaikkaneuvottelu on arkaluontoinen asia. Mutta se tarkoittaa myös, että yleisö saa tietää harkitusta siirtymästä vasta jälkikäteen. Valvonta tapahtuu suljetussa huoneessa, ja me luemme siitä pöytäkirjan.

Kolmas: laki koskee vain valtioneuvoston jäsentä. Kansanedustajasta, joka siirtyy valiokuntapaikaltaan saman alan edunvalvojaksi, tämä laki ei sano mitään — soveltamisala on rajattu 2 §:ssä yksiselitteisesti. Valtion virkamiehiä koskevat omat karenssisääntönsä. Väliin jää se joukko, joka säätää lait.

Karenssilautakunta aloittaa työnsä aikanaan, ja sen päätöksistä syntyy julkinen asiakirjajälki. Aion lukea sitä. En siksi, että odottaisin skandaaleja, vaan siksi, että laki on täsmälleen niin hyvä kuin sen soveltaminen — ja soveltaminen alkaa vasta vaalien jälkeen.

Lähteet: Laki valtioneuvoston jäsenen tehtävään liittyvästä karenssista (738/2026), Finlex — erityisesti 2, 3, 5–8, 13 ja 19 §. Hallituksen esitys HE 90/2024 ja eduskunnan kirjaston lakihankkeen tietopaketti ”Ministereiden karenssi”.

Nuorelle länsimaiselle naiselle on vuosikymmenten ajan kerrottu, että perheen perustaminen merkitsee alistumista, kun taas työelämään osallistuminen, taloudellinen itsenäisyys ja urakehitys merkitsevät vapautta. Nainen ikään kuin vapautuu perinteisestä perheroolistaan päätyessään työskentelemään monikansallisen yrityksen palveluksessa osakkeenomistajien tavoitteiden hyväksi ja samalla valtion veronmaksajaksi.

Yksi feminismin keskeisistä yhteiskunnallisista seurauksista on ollut se, että länsimaisille yhteiskunnille vapautui valtava määrä uutta työvoimaa. Feministisen liikkeen tavoitteet ja taloudellisen järjestelmän tarpeet ovat tässä mielessä myös sopineet varsin hyvin yhteen. Samalla naisille alettiin myydä viholliskuvastoa, jossa “valkoiset heteromiehet” esitetään helposti yhtenäisenä sortavana monoliittina, vaikka kyseessä on joukko keskenään hyvin erilaisia yksilöitä.

Feminismillä on kuitenkin myös toinen, paljon vähemmän keskusteltu vaikutus.

Biologinen hoivavietti ei katoa, vaikka yhteiskunta muuttaisi käsitystään perheestä tai äitiydestä. Tarve hoivata, suojella ja tarjota turvaa säilyy, vaikkei omaa lasta syntyisikään. Jos perinteinen perhe ei enää tarjoa sille ensisijaista kanavaa, vietti voi löytää muita kohteita.

On mahdollista, että osa perheen perustamista lykkäävistä nuorista naisista on nykyisessä kulttuurisodassa kanavoinut tämän hoivavietin länsimaiden ulkopuolelta tuleviin maahanmuuttajiin ja turvapaikanhakijoihin. Siirtolaiset kuvataan usein ensisijaisesti haavoittuvina järjestelmien uhreina, jotka tarvitsevat länsimaisen yhteiskunnan suojelua. Asetelma voi toisinaan muistuttaa vanhemman ja lapsen välistä suhdetta: suojelija ja suojeltava, vahva ja heikko, auttaja ja uhri.

Tästä syntyy myös eräs feminismin nykyisen ideologian ristiriidoista. Nainen vapautetaan perinteisestä hoivaajan roolista, mutta hoivaviettiä ei poisteta. Se voi vain saada uuden moraalisesti hyväksytyn kohteen.

Feminismi on tässä mielessä muuttunut alkuperäistä tasa-arvokysymystä laajemmaksi ideologiseksi projektiksi. Äärimmillään siitä on tullut osa sivilisaatioiden välistä kulttuurista valtataistelua, jossa länsimainen, erityisesti valkoinen, kristillinen ja eurooppalainen enemmistökulttuuri kehystetään helposti sortavana, kun taas lännen ulkopuolinen esitetään ensisijaisesti uhrina.

“Voi poloiset. Kuka teitä suojelisi, jos en minä?”

Näin nuori länsimainen nainen voidaan saada ajattelemaan toisesta ihmisryhmästä. Ei yksilöistä, vaan abstraktista uhrien joukosta, jonka puolustamisesta tulee osa hänen omaa moraalista identiteettiään.

Puolustukseksi feministit puhuvat käsitteistä kuten “tasa-arvo” ja “yhdenvertaisuus”. Ongelma ei ole siinä, etteivätkö nämä käsitteet voisi tarkoittaa jotakin arvokasta. Ongelma syntyy silloin, kun niiden moraalinen lataus korvaa tarkan määrittelyn.

Mitä tasa-arvolla oikeastaan tarkoitetaan?

Ovatko pomo ja työntekijä tasa-arvoisia työpaikalla? Entä lapsi ja vanhempi? Entä oman alansa mestari ja vasta-alkaja? Heillä on erilaiset asemat, vastuut ja velvollisuudet.

Yhteiskunta joutuu jatkuvasti tekemään erotteluja kansalaisten ja ulkomaalaisten, asukkaiden ja vierailijoiden, rikollisten ja lainkuuliaisten sekä oikeuksia käyttävien ja velvollisuuksia täyttävien ihmisten välillä. Nämä erottelut synnyttävät väistämättä erilaisia hierarkioita.

Jos yhdenvertaisuus tarkoittaisi, että kaikki ihmiset ovat kaikissa merkityksellisissä suhteissa samanarvoisia, käsite muuttuisi absurdiksi. Miksi meillä olisi kansalaisuus, passeja, rajoja tai maahantulosääntöjä? Miksi kansalaisuuteen liittyisi erityisiä oikeuksia ja velvollisuuksia? Miksi toiset maksaisivat veroja ja noudattaisivat lakeja, jos kaikki olisivat kaikesta riippumatta aina yhdenvertaisia?

Ihmisillä on yhtäläinen ihmisarvo, ja he ovat yhdenvertaisia lain edessä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ihmiset, teot tai yhteiskunnalliset asemat olisivat samanarvoisia. Todellinen kysymys on, mitkä erot ovat oikeutettuja, millä perusteella ja kuka niiden perusteet määrittelee.

Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitteitä käytetään nykypolitiikassa toisinaan tylppinä valtapoliittisina työkaluina.

Koetko sinä olevasi valtaapitävien kanssa tasa-arvoinen tai yhdenvertainen?

Heillä on valta. Heillä on raha. Heillä on instituutioiden suoma erityisasema. Sinulle jää rooli veroja loputtomiin maksavana orjana, ja sinut voidaan vaientaa yhdellä jos toisella käsitteellä aina silloin, kun esität epämiellyttäviä kysymyksiä.

Olet rasisti, islamofoobikko, misogyyni, äärioikeistolainen, valkoisen ylivallan kannattaja.

Tällaisista määritelmistä on muodostunut tyhjiä retorisia lyömäaseita, joilla keskustelu lopetetaan ennen kuin itse väitteeseen tarvitsee vastata. Monimutkaiset yhteiskunnalliset kysymykset typistetään moraalisiksi leimoiksi.

Taustalla on valtataistelu.

Taistelu siitä, kuka määrittelee hyväksyttävän puheen rajat.

Taistelu siitä, millaiseksi yhteiskuntasi muuttuu.

Arvopohjainen realismi kuulostaa hienolta. Mitä se tarkoittaa käytännössä?

Sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen sääntöjä sovelletaan mielivaltaisesti tilanteesta riippuen. Ne ovat lähtökohtaisesti kirjoitettu palvelemaan joidenkin tiettyjen valtaapitävien tahojen intressejä. Tarkoituksena luoda illuusio vapauden tunteesta ja oikeudenmukaisuudesta.

Realismi tarkoittaa sitä, että raaka voima ratkaisee, kuka kirjoittaa ne sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen säännöt, kuka niitä viimekädessä tulkitsee ja mistä näkökulmasta niitä valitaan tulkita. Realismia on se, että sotien voittaja arvatenkin esiintyy historian kirjoissa moraalisesti oikeamielisenä. Kaikki ristiriitaiset todisteet rajataan tulkintojen ulkopuolelle, jotta muodostuisi jaettu käsitys siitä, että hyvät voittivat ja hirviöt hävisivät.

Realismia on myös se, että järjestelmän sisältä ei todellisuudessa voi järjestelmää muuttaa. Jos muodostuu jokin uusi ilmiö, joka uhkaa niiden asemaa jotka järjestelmässä ovat vallassa, väkivallalle jolla turvataan vallan säilyvyys, haetaan oikeutus säännöistä. Tai sitten keksitään uusi sääntö.

Arvopohjaisuuden tarkoitus on viestiä siitä, että meidän joukkue on hyvien puolella. Realismin tarkoitus on viestiä siitä, että on olemassa muttia, kuten “mutta tunnustamme että vain voima viime kädessä ratkaisee, kuten aina.” Realismin osuus on vakiinnuttaa ajatusta siitä, että sääntöjärjestelmän kaksoistandardit ovat luonnollisia ja moraalisesti hyväksyttävissä. Realismi on sitä, että täsmälleen samat sääntöjärjestelmän rikkomukset ovat sallittuja niille hyville, mutta ei niille toisille.

Koko käsitepari avautuu, kun ymmärretään että kaksoistandardit ovat ne järjestelmän arvot. Ne eivät ole järjestelmän ulkopuolista moraalia, vaan sen sisäänrakennettu toimintalogiikka. Säännöt ovat sääntöjä, mutta jos niitä nyt tällä kertaa sovelletaan epäjohdonmukaisella tavalla, se tehdään vain, koska meidän hyvien joukkueen jalomielisempi moraalikäsitys vaatii sitä.

Sama kaava, eri vuosikymmen, eri manner. Voittajat eivät tuominneet itseään Dresdenistä tai Hiroshimasta. Eivät Bengalin nälänhädästä, jossa brittiläinen siirtomaahallinto tuotti miljoonien kuolemia tietoisilla poliittisilla valinnoilla.

Kansainvälinen rikostuomioistuin ICC syntyi sen jälkeen kun länsimaat olivat varmistaneet etteivät itse ole sen tuomiovallan alaisia. YK:n turvallisuusneuvoston veto-oikeus rakennettiin niin, että suurvallat voivat aina suojata itsensä. USA ja Israel eivät ole ratifioineet Rooman perussääntöä.

Yhdysvallat on säätänyt kansallisia lakeja, jotka kirjaimellisesti oikeuttavat sotilaallisen voimankäytön kansainvälistä rikostuomioistuinta vastaan, jos yhtaan amerikkalaista kansalaista koskaan sinne tuotaisiin. Sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen arkkitehti on varmistanut, ettei se itse koskaan ole sen tuomiovallan alainen. Ei sopimuksilla. Ei diplomatialla. Väkivallan uhalla.

Nürnbergin oikeudenkäynneissä ei istunut yhtään puolueetonta tuomaria. Kaikki tuomarit olivat voittajamaista. Tuomioita jaettiin rikoksista jotka eivät olleet kansainvälisen oikeuden mukaisia rikoksia ennen oikeudenkäyntejä, vastoin oikeuskäytännön perusperiaatetta jonka mukaan lakia ei sovelleta taannehtivasti. Nürnbergissä tuomittiin 161 ihmistä.

Samanaikaisesti jokainen voittajavalta toteutti oman ohjelmansa Saksan älyllisen pääoman siirtämiseksi itselleen. Yhdysvallat siirsi yli 1 600 saksalaista tiedemiestä Operaatio Paperclipissa. Britannia laati listan 1 500 asiantuntijasta Operaatio Surgeonissa, tavoitteena siirtää heidät “halusivat tai eivät.” Operaatio Osoaviakhim: yli 2 500 asiantuntijaa perheineen, yhteensä yli 6 000 ihmistä, lastattiin junaan ja kuljetettiin Neuvostoliittoon yhden yön aikana.

Järjestelmän rakentajia ei tuomittu. Heistä kilpailtiin.

Nürnberg oli oikeutta, mutta se oli valikoivaa oikeutta. Oikeutta joka määritteli kuka on rikollinen sen perusteella, kuka sodan hävisi.

ICC:n ensimmäiset kolmekymmentä vuotta kertovat kaiken. Lähes kaikki syytteet, lähes kaikki tuomiot, lähes kaikki pidätysmääräykset ovat kohdistuneet Afrikkaan. Ei Irakin miehitykseen. Ei Afganistaniin. Ei Minabin tyttökouluun. Afrikka. On totta, että osa tapauksista tuli Afrikan valtioiden omista tutkintapyynnöistä. Mutta lopputulos on silti sama: järjestelmä joka syntyi universaalin oikeudenmukaisuuden nimissä on käytännössä toiminut länsimaisena välineenä tuomita ne, joilla ei ole voimaa suojata itseään. Kolonismi ei ole kadonnut. Se on vaihtanut univormun viitaksi ja miekan tuomionuijaan.

Järjestelmä ei ole viallinen. Se toimii täsmälleen niin kuin se on suunniteltu.

Ne, joilla on eniten voimaa, kirjoittavat säännöt ja päättävät miten niitä milloinkin tulkitaan. Ne kirjoittavat myös historian ja päättävät miten sitä tulkitaan. Ne käsikirjoittavat sen, miten asioista uutisoidaan ja sen mitä lapsille opetetaan.

Sääntöpohjainen maailmanjärjestys on pyramidihuijaus, jossa instituutiot varmistavat, että valta kanavoituu kaikkia yhteiskunnallisia väyliä aina samaan suuntaan.

Arvopohjainen realismi on väite siitä, että meidän kaksoistandardimme ovat parempia kuin muiden kaksoistandardit. Ja koska ne ovat parempia, ne eivät ole kaksoistandardeja lainkaan. Ne ovat arvoja. Se on kahden sanan kehäpäätelmä. Järjestelmä ei tarvitse muuta oikeutusta kuin sen, että se itse määrittelee mikä on oikeutettua.

Jaloa kaksinaismoraalia.

30 vuodessa länsi on siirtänyt Afrikkaan 1,2 biljoonaa dollaria kehitysapua. Miljoona kaksisataatuhatta miljoonaa. Luku on niin suuri, että sitä on vaikea hahmottaa. Katsotaan mitä sillä on siis saatu.

Vuonna 1990 Saharan eteläpuolinen Afrikka edusti 14 prosenttia maailman köyhistä. Vuonna 2024 luku on 67 prosenttia. Samassa ajassa kun Aasia nosti satoja miljoonia ihmisiä köyhyydestä, Afrikka jäi niin pahasti jälkeen, että alueella elää nyt kaksi kolmasosaa maailman köyhimmistä. Ja lasku tästä epäonnistumisesta ei jää Afrikkaan.

Maailmanpankki raportoi, että mitä enemmän se maksoi kehitysapua, sitä enemmän rahaa ilmestyi avunsaajamaiden offshore-tileille. Sama raha, eri tili.

Kongossa hallitus myi kaivososuuksia alihinnoiteltuina offshore-yhtiöille. Pelkästään kahden vuoden aikana 1,36 miljardia dollaria katosi tätä reittiä. Nigeriassa miljardeja, jotka oli tarkoitettu voimalaitoksiin, kouluihin ja sairaaloihin, päätyi ulkomaisille pankkitileille. Mosambikissa 2 miljardia kalastusinfrastruktuuriin tarkoitettua lainaa päätyi virkamiesten tileille. Lista on pitkä.

Mekanismi toistuu maasta toiseen. Raha liikkuu virallisia reittejä pitkin länsimaisilta veronmaksajilta ja lahjoittajilta Afrikkaan. Siellä se ohjautuu avustuksia valvovilta tahoilta yksityisille tileille. Lähes poikkeuksetta jonnekin veroparatiiseihin. Afrikasta poistuu laittomia pääomavirtoja yli 88 miljardia dollaria vuodessa. Enemmän kuin mitä sinne annetaan.

Kehitysapu ei ole vain epäonnistunut korruption kitkemisessä. Se on palkinnut siitä. Hallitus joka rakentaa toimivan talouden menettää ulkomaisen rahan. Hallitus joka pitää kansansa köyhänä ja epävakaana saa lisää. Kannustin on väärä ja se on ollut väärä alusta asti.

Tilanne ei syntynyt vahingossa. Avun rakenne hyödyttää enemmän konsultteja, NGO-byrokraatteja ja paikallisia eliittejä kuin tavallisia ihmisiä.

Ensin Afrikan kansoista ja hallituksista tuli riippuvaisia ulkomaisesta rahasta. Kun järjestelmä sai kasvaa rauhassa, asetelma hiljalleen muuttui.

Nykyisin asetelman totuudenmukainen kuvaus kuulostaa pikemminkin uhkaukselta kuin kehitysyhteistyöltä. Jos ulkomainen raha loppuu, ihmismassat lähtevät liikkeelle ja heillä on vain yksi suunta. Eurooppa. Eurooppalaiset veronmaksajat ovat tämän järjestelmän panttivankeja. Tässä vaiheessa kyse ei ole enää kehitysyhteistyöstä.

Vuosikymmenten kuluessa kehitysyhteistyön luonne on alkanut muistuttaa kiristystilannetta. Lähettäkää lisää rahaa tai Välimeri täyttyy veneistä. Tulos on sama riippumatta siitä, oliko se alkuperäinen tarkoitus.

Vertailukohtakin on olemassa. Vuonna 1945 Japanin taloustuotanto oli romahtanut kymmeneen prosenttiin sotaa edeltävästä tasosta. Hiroshima ja Nagasaki oli tuhottu ydinpommilla. Maa maksoi sotakorvauksia. Vuosina 1955–1970 Japanin talouskasvu oli 15 prosenttia vuodessa. Vuonna 1969 se oli maailman toiseksi suurin talous. Toyota, Sony, Honda syntyivät tuhkasta ilman yhtään kehitysapueuroa.

Japanin nousu osoittaa yhden asian: aito talouskasvu syntyy sisältä päin. Ulkoinen raha ei voi luoda sitä. Se voi jopa estää sen syntymistä.

Japanissa raha palveli kansaa. Afrikassa kansa palvelee rahaa. Ero ei ole kulttuurissa eikä resursseissa. Ero on siinnä, kenen hyöväksi järjestelmä on rakennettu.

Kehitysapu on ratkaissut avunantajien oman kysymyksen: miten tehdä jotain näkyvää tekemättä mitään rakenteellista. NGO:t saavat budjetit. Konsultit laskuttavat. Diktaattorit vakautuvat. Avunantajamaat saavat vaikutusvaltaa ja kiillotetun moraalikilven. Kaikki hyötyvät paitsi ne, joiden nimissä raha liikkuu.

EU ja Suomi kanavoivat tähän järjestelmään verorahoja, joista kansalaisilta ei ole kysytty mielipidettä. Se ei ole hyväntekeväisyyttä. Se on pakotettua osallistumista mekanismiin, jonka lopputulos tunnetaan jo etukäteen.

Vuonna 2026 Suomen valtion talousarvion mukaiset kehitysyhteistyön määrärahat ovat yhteensä 1 034 miljoonaa euroa. Maahanmuutosta aiheutuvien kustannusten lisäksi. Pitäisikö suomalaiselle veronmaksajalle joskus näyttää mitä konkreettista rahoilla on tarkalleen ottaen saavutettu?

1,2 biljoonaa dollaria. 30 vuotta. Kuinka monta vuosikymmentä epäonnistumista tarvitaan ennen kuin järjestelmää saa kutsua epäonnistuneeksi?

Miljonääri Seppo Pennanen kertoi medialle, että suomalainen järjestelmä suosii rikkaita. Suomalainen järjestelmä on tietoisten valintojen seurauksena rakennettu niin, että rikkain kymmenys omistaa yli puolet kaikesta. Pennanen ei ole maksanut lainkaan veroja yli 600 000 euron indeksisijoituksista saamastaan tuotosta vuoden aikana. Hän nostaa myös yli 100 000 euron vuositulot maksamatta siitä senttiäkään veroja.

Rikkain 5 % väestöstä omistaa noin 40 % kaikesta. Köyhin 50 % väestöstä, johon lasketaan jo iso osa “keskiluokkaa”, omistaa 4 % koko Suomen nettovarallisuudesta.

Tämä tarkoittaa, että köyhempään puoliskoon eivät kuulu pelkästään köyhät. Myös hoitajat, opettajat, toimistotyöntekijät, myyjät, rakennustyöläiset, bussinkuljettajat. Ihmiset, jotka käyvät töissä joka päivä, maksavat veronsa ja kokevat pärjäävänsä, mutta joiden nettovarallisuus on silti lähellä nollaa. Toisella puoliskolla käytössään 96 % kansallisesta varallisuudesta. Toisella 4 %.

Miksi järjestelmä ei korjaa itseään?

Suomessa on noin 400 syyttäjää. Siinnä kaikki. He tuntevat toisensa samoista työpaikoista, samoista kouluista. Heidän sosiaaliset piirinsä ovat usein samat, heillä on samat harrastukset, he istuvat samoissa saunailloissa ja kohtaavat samoissa konferensseissa. Samoissa piireissä liikkuvat ihmiset päätyvät myös avioitumaan keskenään. Piiri sulkeutuu.

He toimivat portinvartijoina sille, kenet päästetään mukaan. Huipulla odottaa valtiojärjestelmän korkein syyttäjän asema. Hänet nimittää “tasavallan presidentti.” Käsitepari, jonka merkitykset kirjaimellisesti kumoavat toisensa.

Kun korkein syyttäjäviranomainen tekee esimerkiksi virheellisen syyttämättäjättämispäätöksen, hän on ansassa. Jos sama asia palautuisi hänen pöydälleen uudelleen, poliisiviranomaisen esitutkintapöytäkirjojen selkeiden todisteiden kanssa, ja korkein oikeus olisi asiasta jo aiemmin linjannut, hänellä on silti vain yksi tie: pys&y;ä alkuperäisessä päätöksessään. Syyttäminen toisella kierroksella tarkoittaisi virkavirheen myöntämistä.

Miksikö tätä vältetään? Valtio joutuisi korvausvelvolliseksi. Presidentti joutuisi vastaamaan nimityksestään. Kansalaisten luottamus järjestelmään rapautuisi. Järjestelmä joutuisi myöntämään, että se on rikki.

Niinpä oikeus jää uhrin kohdalla toteutumatta. Järjestelmä suojelee itseään.

Syyttäjä voidaan toki viedä itse käräjille virkavirheestä, mutta se tarkoittaisi, että pienistä piireistä joku joutuisi aloittamaan oikeustaistelun kaveriaan vastaan. Käytännössä harva juristi haluaa rakentaa uraansa haastamalla oman ammattikuntansa vaikutusvaltaisimpia toimijoita näin pienessä maassa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen voisi periaatteessa valittaa, mutta siihenkin tarvitaan juristi, ja sellaista ei löydy.

Oikeustieteen ala ei ole poikkeus. Kaikilla aloilla on sama kulttuuri. Poliisi, kirkko, lääkärit, toimittajat.

Ei korppi korpin silmää noki.

Ennen kuin kukaan ehtii huomata miten tähän tultiin, salailusta tulee ammattikunnan pääsyvaatimus. Mikään määrä koulutusta tai tietotaitoa ei riitä. Ulkopuolisille ei avaudu mahdollisuuksia. Nepotismi ei ole poikkeus tällaisessa järjestelmässä. Se on ainoa luonnollinen kehityssuunta.

Tämä ilmiö, hyväveliverkosto tai “old boys network”, toimii myös politiikassa. Järjestelmä nostaa asemiin ne, joista tiedetään törkyä, koska juuri he ovat turvallisia. He eivät pure kättä, joka heitä ruokkii. Tarvittaessa heidät voidaan pakottaa vaikenemaan. Ja jos joku heistä joskus haluaisi tehdä oikein, törky löytää tiensä lehtipalstoille hyvin nopeasti. Mitään palkintoa oikein tekemisestä ei ole luvassa.

Matka valtakoneistossa alkaa jalomielisillä ajatuksilla. Mutta valta muuttaa lähes jokaisen. Ja ennen pitkää omaa toimintaa perustellaan näin: järjestelmä tarvitsee salailua ja piilottelua turvakseen, ja minun tehtäväni on suojella sitä.

Valta korruptoi ja korruptio tuo lisää valtaa. Sama kaava toistuu kaikissa yhteiskunnallisissa valta-asemissa.

Suomea kutsutaan tasavallaksi. Mutta onko se vain retorinen temppu? Keino saada ihmiset uskomaan, että mahdollisuudet ovat samat kaikille, vaikka faktat kertovat muuta. Voiko tasavaltaa todellisuudessa olla olemassa? Ei voi. Se on lupaus, jota ei ole koskaan lunastettu missään.

Silti kaikki voivat ymmärtää tämän järjestelmän ja valita minkä puolesta taistelevat. Politiikassa rehellinen kansanedustaja on uhka järjestelmälle. Oikeuslaitoksessa oikeudenmukainen henkilö on uhka järjestelmälle. Rauhan puolestapuhujat ovat uhka sotateollisuudelle. Valehtelijoiden maailmassa totuus on uhka. Ihminen, jota ei voi ostaa eikä kristää, on järjestelmälle suurin uhka.

Ironista, että me olemme se “vapaa maailma.”

Kela on virallinen kumppani Helsinki Pridelle, johon on solmittu monivuotinen kumppanuussopimus 2025–2027. Sopimus kattaa Helsingin lisäksi Kuopion ja Turun Pride-tapahtumat. Kela osallistuu kulkueeseen, jalkautuu puistojuhlaan ja liputtaa päätalollaan.

Kelassa on 230 hengen sateenkaariverkosto, jonka toimintaa koordinoidaan osana työaikaa. Jos jokainen käyttää verkostotoimintaan 2 tuntia kuukaudessa (varovainen arvio), se on 5 520 tuntia vuodessa. Julkisen sektorin tuntihinta sivukuluineen noin 50 euroa. Pelkästään verkostotoiminta maksaa arviolta 276 000 euroa vuodessa. Päälle tulevat kumppanuussopimus, materiaalit, kolmen kaupungin tapahtumat ja syksyn keskustelutilaisuus. Maltillinen kokonaislaskuarvio lähestyy 300 000 euroa vuodessa, kolmivuotisella sopimuksella lähes miljoona euroa.

Kela-laki määrittelee Kelan tehtävät tarkasti: sairausvakuutus, eläkkeet, työttömyysturva, asumistuki. Pride-kumppanuus ei kuulu näihin millään tulkinnalla.

Mutta tässä on vielä toinen ulottuvuus. Helsinki Pride ei ole mikään neutraali kansanjuhla. Vuonna 2023 keskusta ja kokoomus suljettiin ulos yhteisökumppanuudesta, koska ne eivät täyttäneet Priden arvoja. Puoluekohtaiset kulkueblokit on sittemmin poistettu kokonaan, ja osallistuminen edellytää sitoutumista Priden omaan sateenkaaripoliittiseen toimintaohjelmaan.

Tämä on siis organisaatio, joka tekee selkeitä poliittisia linjauksia siitä, ketkä ovat tervetulleita ja ketkä eivät. Ja Kela, julkinen virasto, on solminut sen kanssa kolmivuotisen sopimuksen veronmaksajien rahoilla.

Tätä ei voida selittää millään retorisilla keinoilla. Suuressa mittakaavassa kolmivuotisen sopimuksen rahallinen arvo on ehkä vähäinen, mutta se ei ole se pointti. Kyse on moraalivaikutuksesta yhteiskuntaan.

Kansallinen yhteenkuuluvuudentunne edellytää, että kansa kokee julkiset instituutiot omakseen. Tässä tehdään vaarallista vaihtokauppaa sen tunteen kanssa. Edes kaikki vähemistöihin kuuluvat eivät koe Pridea omakseen. Monet haluavat elää elämäänsä ilman kuukauden mittaista jokavuotista paraatia. Myös keskustan ja kokoomuksen linjauksia kannattavassa väestössä on vähemistöihin kuuluvia, mutta Pride linjasi heidätkin ulos. Pride ei aja edes kaikkien väittämiensä vähemistöjen asiaa. Sitä suuremmalla syyllä sitä ei voida rahoittaa julkisen viraston toiminnalla.

Missä on suhteellisuudentaju? Äitienpäivää juhlitaan yhden päivän. Pride on kasvanut kuukauden mittaiseksi ilmiöksi, johon julkiset laitokset sitoutuvat rahallisesti ja operatiivisesti. Vastaavaa institutionaalista tukea ei anneta minkään muun väestöryhmän kohdalla. Onko kyse enää edes vähemistön oikeuksista, vai onko institutionaalinen tuki muuttunut joksikin muuksi?

Tämä on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka julkinen instituutio valitsee ideologisin ja poliittisin perustein rikkoa lakisääteisiä toimintojaan, moraaliposeeraa pienen ryhmän etujen ajajana ja samalla rapauttaa suuremman väestönosan tunnetta siitä, että yhteiskunnalliset instituutiot kuuluisivat kaikille. Kela ei ole ainoa. Koulutusjärjestelmä opetushallituksineen, yliopistot, oikeuslaitos ja poliisi ovat kaikki ajautuneet samaan suuntaan.

Joko ne ovat koko kansan instituutioita, jolloin Kelan tulisi sponsoroida kaikkien poliittisideologisten suuntausten tapahtumia tasapuolisesti, tai sitten ne eivät ole koko kansan instituutioita, jolloin ne ajavat pienen poliittisideologisen marginaaliryhmän etuja muiden kustannuksella.

Miten on?

Jos sinulla ei ole järjestelmän rakenteen vuoksi omaisuutta, asuntoa eikä realistista tulevaisuutta Suomessa, mitkä ovat ne konkreettiset asiat, joita lähtisit puolustamaan?

Yhteiskuntasopimusteoriassa kansalaisen velvollisuudet valtiota kohtaan ovat aina olleet ehdollisia. Valtio tarjoaa turvan ja mahdollisuudet ja kansalainen antaa lojaalisuutensa ja tarvittaessa henkensä. Mutta jos sopimus on yksipuolinen, onko se enää sopimus?

Katsotaan miten Suomen instituutiot toimivat tällä hetkellä.

Oikeuslaitos tuomitsee väkivaltarikoksista kansainvälisesti vertaillen lievästi. Tuomiot jäävät usein ehdollisiksi. Uhri joutuu usein kärsimään prosessista tarpeettomasti. Oikeudenkäynnit venävät vuosikausiksi ja syyllinen saattaa olla vapaudessa koko prosessin ajan. Jengiväkivallasta tuomitaan niin lievästi, että se ei toimi pelotteena. Vakavia rikoksia tehneet valittavat vankiloiden kaneliomenamoussen koostumuksesta. Vankila on palkinto rikoksesta, jonka laskun maksavat uhrit veroina.

Koulutuslaitos oli aikoinaan Suomen ylpeys. Nyt oppimistulokset romahtavat, kouluissa on väkivaltaa ja levottomuutta, opetus on muuttunut arvolatautuneeksi ja akateeminen taso laskee joka vuosi. Yhä useampi vanhempi äänestää jaloillaan ja siirtää lapsensa pois julkisesta järjestelmästä.

Terveydenhuollossa jonotusajat ovat kansainvälisesti häpeällisiä. Mielenterveyspalveluihin ei pääse, vaikka tarve olisi akuutti. Vanhustenhoito on ollut toistuvasti uutisissa laiminlyöntien ja kaltoinkohtelun takia. Yksityinen terveydenhuolto toimii mutta vain niille joilla on rahaa.

Sosiaalijärjestelmä rankaisee aktiivisuudesta. Tarjolla on pääsääntöisesti pätktäitä ja pätktätyöläinen putoaa helposti järjestelmän väliin. Samoja tavaratalon kolmen viikon kesätyöpaikkoja hakee 25 000 ihmistä. Tekoäly tulee väistämättä vähentämään työvoiman kysyntää entisestään.

Yrittämisestä rangaistaan. Vaikka nuorella olisi hyvä liikeidea, byrokratia hautaa innon ennen kuin se ehtii kasvaa.

Eläkejärjestelmä, jota nuorempi sukupolvi rahoittaa korkeilla veroilla, ei todennäköisesti koskaan maksa heille takaisin samaa mitä se on maksanut vanhemmille sukupolville. 2000-luvulla syntyneiden eläkeikä on kytketty suoraan elinajanodotteeseen eikä ole edes etukäteen tiedossa. Monet edellisistä sukupolvista nauttivat eläkettään pitkälti yli 30 vuotta.

Perinnöksi nuoremmille ollaan jättämässä niin paljon valtion velkaa, ettei kirjaimellisesti enää saada enempää.

Jokainen ikäluokka on edellistään pienempi, koska ei ole rahaa tai aikaa lapsiin. Vanhukset ovat aktiivisimpia äänestäjiä ja poliitikot myötäilevät heidän näkemyksiään, vaikka he elävät aivan eri todellisuutta kuin nuoret.

Nuoremmilla ei ole edes toimivaa parlamentaarista väylää vaikuttaa asemaansa, koska heitä on yksinkertaisesti vähemmän. Suhteellinen vaalitapa ja suurpuolueita suosiva järjestelmä pitää huolen siitä, että samat kasvot kiertävät vallassa vuorotellen ilman että mikään muutu. Tämä alamäki on jatkunut 20 vuotta.

Kieli muuttuu tunnistamattomaksi, kulttuuri tulee ulkoa ja perheitä ei synny koska siihen ei ole varaa. Kasvava joukko kokee ne asiat joiden takia ihmiset historiallisesti ovat olleet valmiita uhraamaan henkensä itselleen vieraiksi tai mahdottomiksi saavuttaa, mutta puolustusvelvollisuusko pysyisi ennallaan?

Puolustusvelvollisuudesta on voinut puhua uskottavasti silloin, kun yhteiskunnassa on vallinnut aito vastavuoroisuus. Jos sitä ei ole, voidaan perustellusti kysyä onko velvollisuuttakaan.

Allekirjoittaisiko kukaan nuori tällaista yhteiskuntasopimusta, jos tietäisi etukäteen totuuden omasta roolistaan siinnä?

Kukaan johdossa ei tunnu kantavan vastuuta mistään. Virheet peitellään, epäonnistumiset selitellään ja kansalaisille tarjoillaan valikoitua todellisuutta.

Suomen valtio ei kykene havaitsemaan drooneja luotettavasti, tunnistaa niitä väärin eikä osaa suojautua niiltä. Edes varoitusjärjestelmää ei saada aikaan. Nuoremmassa sukupolvessa on kasvava joukko ihmisiä, jotka eivät omista Suomessa mitään eivätkä tule koskaan omistamaan. Julkinen keskustelu on edennyt siihen pisteeseen, että niiden samojen nuorten odotetaan viime kädessä menevän haulikolla ampumaan drooneja alas henkensä uhalla konfliktitilanteessa. Metsiin ja maille, jotka ovat kansainvälisten sijoittajien ja pankkien omistuksessa.

Menisitkö sinä?

Identiteettipolitiikan retoriikka on viehättävää: diversiteetti, monimuotoisuus, tasa-arvo, yhdenvertaisuus. Kuka näitä vastaan voisi olla? Sanat kuulostavat niin itsestään selvän hyviltä, että niitä on helppo kannattaa pohtimatta sen tarkemmin, mitä ne käytännössä tarkoittavat.

Ongelma paljastuu siinä vaiheessa, kun saman sateenvarjon alle kerätyt identiteettiryhmät kantavat keskenään yhteensovittamattomia arvoja.

Otetaan konkreettinen esimerkki: seksuaalivähemmistöjen oikeudet ja konservatiiviset uskonnolliset yhteisöt. Osa tällaisista yhteisöistä suhtautuu homoseksuaalisuuteen tavalla, jonka mukaan siitä ei tulisi opettaa kouluissa, koska se on opin vastaista. Kumpikaan ryhmä ei jousta, koska nämä uskomukset ovat molempien maailmankuvan muuttumatonta ydintä. Jos opetusta jatketaan entisellään, riskinä on, että syntyy omia kouluja ja segregaatio syvenee. Jos taas opetuksesta luovutaan, hylätään yksi suojellun ryhmän keskeinen oikeus toisen hyväksi.

Samalla murenee se sosiaalinen pääoma, jonka varaan suomalainen yhteiskunta on rakennettu: jaettu kokemus yhteisistä instituutioista, yhteisestä koulutuksesta, yhteisistä pelisäännöistä.

Identiteettipolitiikka ei vahvista monimuotoisuutta, vaan jakaa väestön rinnakkaisiin todellisuuksiin, jotka eivät enää kohtaa toisiaan.

Maailmankatsomusten ytimestä löytyy usein absoluuttisia uskomuksia, jotka ovat keskenään loogisesti ristiriidassa. Toisen oppi sanoo “kyllä” siellä missä toinen sanoo “ei”. Kun tällaiset ryhmät pakotetaan samaan tilaan, toinen joutuu väistämään. Poliitikko, joka on luvannut molemmille kaiken, joutuu lopulta valitsemaan, kumman ryhmän oikeuksia puolustaa. Sillä hetkellä ryhmät asettuvat hierarkiaan eivätkä enää ole päättäjän silmissä tasa-arvoisia.

Tällaisessa järjestelmässä perusoikeuksia jaetaan ylhäältä päin tilanteesta riippuen, ja ratkaisu määräytyy sen mukaan, mikä saa vallassa istuvan näyttämään uskottavimmin jonkin uhri-identiteetin jalomielisenä puolustajana.

Johtajalla ei tarvitse olla mitään todellista näkemystä ongelmien ratkaisusta, ei visiota tulevaisuudesta eikä muita taitoja. Riittää, kun osaa vedättää sinisilmäistä tunteella äänestäjää. Katetta lupauksille ei tarvita koskaan, sillä identiteettiryhmät voidaan aina saada syyttelemään toisiaan.

Jo lapsesta lähtien kansalaiset oppivat asemoimaan itsensä siihen uhri-identiteettikategoriaan, josta uskovat saavansa eniten yhteiskunnallista huomiota ja etuisuuksia. Kun yhä laajeneva joukko huomaa tällaisen uhripörssin olevan se tapa, jolla yksilön markkina-arvo ratkaistaan, yhteiskunnallinen tuottavuus laskee. Sen sijaan että ihmiset täyttäisivät oman potentiaalinsa, he kilpailevat siitä, kuka esiintyy toinen toistaan säälittävämpänä uhrina.

Kustannukset näkyvät. Jokainen uusi uhrikategoria tarkoittaa uutta tukimuotoa, uutta hallintoa, uutta tukirakennetta. Lopulta veronmaksaja rahoittaa järjestelmää, joka palkitsee oman potentiaalin hylkäämisestä ja rankaisee niitä, jotka pyrkivät elättämään itsensä omillaan.

Kansainvälisessä vertailussa tämä heikentää kilpailukykyä suhteessa kansoihin, joissa ihmisiä kannustetaan itsenäisyyteen ja taitojen kehittämiseen. Jos yhteiskunnallinen kilpailu keskittyy uhriutumiseen, kukaan ei pyri enää luomaan uutta.

Samalla syntyy viholliskuvia niitä kohtaan, jotka menestyvät ja pyrkivät parempaan, ja juuri ne yksilöt ajetaan pois maasta. Menestymisestä rangaistaan kahdesti: ensin nettomaksajan asemalla, sitten sortajan leimalla. Tällaisessa yhteiskunnassa on viisaampaa piilottaa omat taitonsa.

Tämä paljastaa myös, miten epämääräinen koko tasa-arvon käsite tässä retoriikassa on. Onko pomo ja työntekijä tasa-arvoisia? Lapsi ja vanhempi? Yhteiskunta on täynnä välttämättömiä hierarkioita, joita kukaan ei tosissaan halua purkaa. “Tasa-arvo” toimii lähinnä iskusanana, jonka sisältö täytetään tilanteen mukaan.

Aito tasa-arvo on mahdollisuuksien tasa-arvoa: jokaisella yhtäläinen oikeus pyrkiä, kehittyä ja ottaa vastuu omasta elämästään. Identiteettipolitiikan tavoittelema lopputulosten tasa-arvo on jotain aivan muuta — vaatimus tasata erot ulkoa päin riippumatta siitä, mistä ne kumpuavat. Se ei johda tasa-arvoon, vaan uusien epäoikeudenmukaisuuksien kierteeseen, jossa yhden ryhmän nostaminen vaatii aina muiden polkemista.

Lopputulos on kyyninen valtapeli: pirstaloidaan väestö mahdollisimman moneen kategoriaan, luvataan jokaiselle suojelua, ja kun ryhmät väistämättä joutuvat konfliktiin, asetutaan tuomariksi, joka jakaa “tasa-arvoa” omien preferenssiensä mukaan.

Riippumatta siitä, onko pirstaloituminen tavoite vai sivuvaikutus, se palvelee samaa lopputulosta. Kun kansa jaetaan kilpaileviin uhriryhmiin, jotka kaikki tarvitsevat suojelijaa, valtiollisesta päättäjästä tulee korvaamaton. Hän jakaa murusia vuorotellen, pitää huolen etteivät ryhmät koskaan yhdisty hänen valtansa kyseenalaistamiseksi, ja ottaa itselleen isoimman siivun.

Riippuvuussuhteeseen joutunut äänestäjä ei kapinoi. Hän äänestää uudelleen sitä, jonka kädestä saa elantonsa.

Jäljelle jää yhteiskunta, jossa kaikkein taitavin uhriutuja päätyy edullisimpaan asemaan ja kaikkein hyödyllisimmät yksilöt ajetaan ulos. Tämä jatkuu niin pitkään, kunnes rahat loppuvat. Sitten aletaan etsiä syyllisiä. Juuri siinä piilee tämän järjestelmän vaarallisuus: ne, jotka uhriutumisellaan kiipesivät huipulle, eivät ole koskaan kantaneet vastuuta mistään. Miksi kantaisivat nyt?

Yle-aamu sulkee Facebook-tilinsä ja sen mukana 45 000 seuraajan julkisen keskustelukanavan. Jatkossa palaute toivotaan sähköpostitse. Syyksi kerrotaan säästöt, vaikka Facebook on ilmainen ja ainoa kulu on työaika, sama työaika jota käytetään muuhunkin sisällöntuotantoon.

Samaan aikaan Yle tuottaa somaliankielisiä uutisia ohjelmapalvelulakiin vedoten. 182 jaksoa. Yhteensä noin 21 000 käynnistyskertaa Areenassa, eli keskimäärin 115 käynnistyskertaa per jakso. Ei katsojaa, käynnistyskertaa. Sama henkilö voi käynnistää saman jakson useasti, joten todelliset katsojaluvut ovat todennäköisesti tätäkin pienemmät. Heikoimmillaan yksittäisen jakson käynnistyskertoja on vain 25.

Ohjelman kohderyhäm on Suomen 25 000 somaliankielinen väestö. He ovat todennäköisesti juuri siellä missä kaikki muutkin: sosiaalisessa mediassa. Jos Yle oikeasti haluaa palvella tätä väestöä, miksi se ei jaa näitä uutisia siellä missä ihmiset ovat? Matala katsojaluku ei automaattisesti kerro siitä että ohjelma olisi turha. Se voi kertoa monesta asiasta, mutta mikään vaihtoehto ei ole Ylelle mairitteleva.

Yle tekee sisältöä lakivelvoitteen täyttämiseksi, mutta luopuu samaan aikaan ilmaisista kanavista joilla se voisi oikeasti tavoittaa ihmiset.

Facebook ei ole vain jakelukanava. Se on tila jossa kansalaiset voivat haastaa Ylen julkisesti. Sähköpostipalaute nähdään vain Ylellä, jossa se on helppo sivuuttaa. Facebook-kommentti näkyy kaikille. Sulkemalla Facebook-tilin Yle sulkee samalla sen tilan jossa uutisjuttujen kehystyksä voidaan kyseenalaistaa. Kun se tila suljetaan, mahdollisuus julkiseen vastuunottoon katoaa sen mukana.

Sama logiikka näkyy Ylen moderoiduissa livelähetyksiä ja uutisten kommenttipalstoilla. Ylen päivitetyn keskusteluohjeen mukaan moderoinnissa käytetään tekoälyiä, joka tekee moderointipäätöksiä. Tämän sanotaan tapahtuvan ihmisen valvonnassa, mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Jos asiallinen kommentti moderoidaan pois, voidaanko aina vedota algoritmiin? Kukaan ei olisi silloin viime kädessä vastuussa moderoinnista.

Ylen keskusteluohjeissa lukee myös: “Saatamme jättää viestejä julkaisematta myös teknisen häiriön vuoksi.”

Mahdollistaako tällainen järjestelmä käytännössä kasvottoman moderoinnin? Uutisartikkeleiden kommenttikentässä voidaan aina piiloutua teknisen virheen, tekoälyalgoritmin tai “aiheen ulkopuolelta” kommentoinnin taakse. Kukaan ei joudu selittämään miksi juuri tämä kommentti katosi.

Moderointisäännöt kuten “pysy aiheessa” ja “kaikkien näkökulmat ovat tärkeitä” jättävät merkittävän harkintavallan sille, kuka moderaattorin roolin saa ja millä arvopohjalla hän toimii. Käytännössä kaikki moderointipäätökset voidaan perustella jollain säännöllä. Kysymys on vain siitä kenen maailmankuva määrittää sen, mikä on aiheessa pysymistä ja mikä ei.

Niin valittaessa kommenttiosiot saadaan moderoinnilla näyttämään siltä, kuin aiheesta vallitsisi laajakin yhteisymmärrys. Tai miltä tahansa muulta. Ne jotka ovat eri mieltä, kuvittelevat olevansa vähemistössä mielipiteineen eivätkä uskalla tuoda näkemystään esiin. Ja jos kommentti joutuu moderoiduksi, moni alkaa epäillä oliko omassa viestissä jotain vikaa, vaikka se olisi ollut täysin asiallinen. Ylen keskusteluohjeen mukaan yksittäiseen moderointipäätökseen tyytyvättömät voivat hakea muutosta Helsingin käräjäoikeudesta. Käytännössä oikeusprosessi kestää vuosia. Aihe on silloin jo kauan sitten poistunut julkisesta keskustelusta.

Onko Ylen sometilien poisto säästöä? Vai tietoinen valinta siitä, miltä julkinen keskustelu saa näyttää? Vai keino perustella lisärahoitusta, kun 600 miljoonaa ei riitä edes Facebook-tilin ylläpitoon.

Suomessa on yli 100 000 rekisteröityä järjestöä. Niistä huomattava osa elää suoraan tai välillisesti veronmaksajien rahalla, eli STEAlta, ministeriöistä, kunnilta ja EU:sta. Päälle tulevat järjestöjen kattojärjestöt, kattojärjestöjen kattojärjestöt ja niiden palkkalistat.

Kun mitä tahansa näistä raaputtaa pintaa syvemmältä, siellä paljastuu toistuvasti sama kuvio. Hyväntekijän kaapuun puettu oman edun ajaminen.

Riemu Finland ry on koko järjestelmän oppikirjaesimerkki. Päihdetyötä tekevä järjestö, joka on saanut STEAlta lähes 7 miljoonaa euroa viimeisen kymmenen vuoden aikana, huippuvuonna yli 1,1 miljoonaa, jopa seitsemänä päällekkäisenä avustuksena samaan toimintaan.

Mitä rahalla saatiin? Toiminnanjohtaja, kehittämispäällikkö, hallintopäällikkö, projektipäällikkö ja koordinaattoreita. Päälliköitä ja koordinaattoreita johtamassa, kehittämässä, hallinnoimassa ja koordinoimassa. Yksi (1) projektityöntekijä tekemässä varsinaista työtä.

Toiminta oli muutamia Teams-tietovisoja yläkoululaisille vuodessa.

Toiminnanjohtaja toimi samaan aikaan hallituksen puheenjohtajana, ja koko hallitus koostui palkatusta henkilökunnasta. Veronmaksajien rahalla maksettiin työsuhdeasunto, junamatkat Tampereelta Jyväskylään, päivärahat omassa toimistossa työskentelyssä, hotelliyöt kehityskeskustelua varten ja ohjeiden vastaiset Smartum-palkitsemiset.

STEA itse totesi tarkastuskertomuksessaan, että toiminta ei näyttäytynyt avoimena kansalaisjärjestötoimintana vaan vakiintuneen piirin suljetuna toimintana. Suomeksi: omien kavereiden kerho veronmaksajien laskulla.

Järjestö perustettiin vuonna 2010 ja sai veronmaksajien rahaa vuosi toisensa jälkeen ilman että kukaan tarkastaja, viranomainen, ministeriö, lehti tai poliitikko olisi kysynyt yhtään kriittistä kysymystä. Ja vaikka väärinkäytökset olivat STEAlla tiedossa, järjestö sai vielä vuonna 2025 yli 730 000 euroa, ja sen jälkeen vuonna 2026 vielä neljännesmijonan alasajoavustuksen päälle. Toimintaa ei viety syyttäjälle.

Tavallinen yrittäjä menettäisi yrityksensä ja päätyisi käräjille avustuspetoksesta ja kavalluksesta. Järjestöbyrokratiassa saa pehmeän laskun ja jäähyvaislahjaan päälle.

Ja tässä se varsinainen ajatus. Riemu oli yksi järjestö 100 000:sta. Sen toimintaa ei kyseenalaistettu yli vuosikymmeneen.

Jos tarkastellaan viimeisen kahdenkymmenän vuoden aikana koko järjestökenttää, kuinka monta Riemua siellä löytyisi? Kymmenen? Sata? Tuhat?

Kukaan ei tiedä, koska kukaan ei katso. Koko järjestelmä on rakennettu sillä oletuksella, että kukaan ei jaksa eikä pysty käymään läpi 100 000 järjestön kirjanpitoa, hallitusten kokoonpanoja ja palkkaluetteloita.

Sama logiikka näkyy Hitas-tapauksessa. Suurituloinen kansanedustaja Eveliina Heinäluoma omistaa kolme Helsingin kaupungin tukemaa Hitas-asuntoa, joista kahta vuokraa sijoitusasuntoina. Hitas rakennettiin keskituloisten kohtuuhintaisiksi kodeiksi, ei sijoittajille bisnekseksi, ja samaan aikaan SDP julkisesti ajaa rajoituksia useiden Hitas-asuntojen omistamiseen. Yhteiskunnan tuet omille, markkinoiden riskit muille.

Ja mikä on näiden 100 000 järjestön todellinen arvo suomalaisille? Vastaus on aina sama ympäripyöreä lause “vuosien päähän kumuloituvasta sosiaalisesta vaikuttavuudesta”, jota ei voi mitata, kistää eikä näyttää toteen. Niin kauan kuin todellista tuottoa ei tarvitse osoittaa, rahaa voi pyytää loputtomiin.

Tämä on se työ, joka pitäisi tehdä. Läpivalaista nuo 100 000 järjestöä nimiä, kasvoja ja kytkentöjä myöten. Tekoäly tekee tämän työn päivissä, mihin ihmiseltä menisi vuosikymmen.

Se mitä Suomessa kutsutaan “maan tavaksi”, olisi useimmissa länsimaissa skandaali. Suomalaiset eivät vain näe sitä, koska kukaan ei ole näyttänyt sitä heille kerralla, kokonaisuutena.

Sen aika alkaa olla.

Yle teki Tampereen vappumielenosoituksesta yli 20 erillistä juttua, videota ja keskustelua viikon aikana (1.5.–8.5.) suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Sosiaalisen median jakelussa luku moninkertaistuu. Volyymi vastaa terrori-iskun tai laajan kriisin käsittelyä. Taustalla on kolme tutkinnassa olevaa pahoinpitelyepäilyä, joista yksikään ei ole edennyt tuomioon.

Yksi jutuista (4.5.) on otsikoitu: “Uutta tietoa Sinimustan liikkeen vappumarssista Tampereella: poliisista kantelu oikeusasiamiehelle”. Eli yksittäisen kansalaisen tekemä kantelu poliisin toiminnasta on Ylelle itsenäinen uutinen, oma otsikko, oma juttu. Vahtikoira haukkuu.

Samaan aikaan Tampereen pormestari Ilmari Nurminen (sd.) sanoo virka-asemassaan kameran edessä: “Tampereen pormestarina voin sanoa, että tällaiset ryhmittymät eivät ole tervetulleita Tampereelle.” Yle haastattelee. Yle uutisoi. Yle lainaa otsikossa.

Mutta juuri Tampereen pormestarina hän ei voi sanoa niin. Yksityishenkilönä Nurminen voi sanoa mitä haluaa, sillä sananvapaus suojaa häntä siinä missä jokaista muutakin kansalaista. Pormestarina hän on virkavastuussa ja sidottu perustuslain perusoikeussäännöksiin. Pormestarin viran tuoma auktoriteetti ei ole henkilökohtainen mielipidepalsta, vaan julkinen valta, jota saa käyttää vain laissa määriteltyihin tarkoituksiin.

Pormestari ei päätä kenellä on oikeus kävellä Tampereen kaduilla. Kokoontumisvapaus (PL 13 §) ja yhdenvertaisuus (PL 6 §) ovat perusoikeuksia, ei kunnan myöntämiä lupia. Suomi on sitoutunut ihmisoikeussopimuksiin, jotka kieltävät kollektiiviset rangaistukset. Yksilö vastaa omasta teostaan oikeusprosessissa: esitutkinta, syyteharkinta, syyte, tuomioistuinkäsittely, tuomio. Sen jälkeen tuomittu vastaa itse teostaan. Ei koko hänen kansanryhmänsä.

Mitä Nurminen siis tekee? Hän käyttää virkansa tuomaa julkista valtaa kollektiivisen tuomion langettamiseen poliittiselle ryhmälle, jonka jäseniä ei ole tuomittu mistään vapun tapahtumista. Esitutkinta on yhä kesken. Syyttömyysolettama on voimassa. Silti pormestari on virka-asemassaan jo julistanut tuomion, ei yksittäisille epäillyille, vaan koko ryhmälle. Hän tekee viran nimissä sen, mitä viran haltija ei saa tehdä. Ylen toimittajat nyökyttelevät mukana.

Vahtikoira on siis valmis haukkumaan poliisia siitä että tämä ei sattunut olemaan tarkalleen oikealla kadunpätkällä oikealla hetkellä estämässä yksittäistä pahoinpitelyä. Mutta vaiti pormestarista, joka tietoisesti valitsi astua kameran eteen, valitsi sanansa, ja valitsi tehdä sen Tampereen pormestarina. Sattuma tuottaa otsikon toisen virkamiehen toiminnasta. Tarkoituksellinen virka-aseman käyttö ei ole edes kysymys toisen virkamiehen kohdalla.

Jos tämä voi tapahtua yhdelle ryhmälle, se voi tapahtua mille tahansa ryhmälle. Periaate on sama riippumatta siitä, kenestä on kyse: jos virkamies voi virka-asemassaan julistaa poliittisen ryhmän epätoivotuksi ilman oikeudellista perustetta, sama valta on käytettävissä kaikkia ryhmiä vastaan. Tänään se kohdistuu liikkeeseen jota et kannata. Huomenna se voi kohdistua sinun ammattijärjestöösi, sinun uskontoosi, sinun puolueeseesi tai sinun mielipideryhmääsi. Perustuslain suoja on yhdenvertainen, tai se ei ole mitään.

Verovaroin lihotettu vahtikoira tietää paikkansa: se puree poliisia nilkkaan isännän luvalla, mutta nuolee pormestarin saappaan, kun tämä polkee perusoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatteita. Veronmaksaja maksaa haukusta, joka on suunnattu häntä itseään ja oikeusturvaansa vastaan.