Arvopohjainen realismi kuulostaa hienolta. Mitä se tarkoittaa käytännössä?

Sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen sääntöjä sovelletaan mielivaltaisesti tilanteesta riippuen. Ne ovat lähtökohtaisesti kirjoitettu palvelemaan joidenkin tiettyjen valtaapitävien tahojen intressejä. Tarkoituksena luoda illuusio vapauden tunteesta ja oikeudenmukaisuudesta.

Realismi tarkoittaa sitä, että raaka voima ratkaisee, kuka kirjoittaa ne sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen säännöt, kuka niitä viimekädessä tulkitsee ja mistä näkökulmasta niitä valitaan tulkita. Realismia on se, että sotien voittaja arvatenkin esiintyy historian kirjoissa moraalisesti oikeamielisenä. Kaikki ristiriitaiset todisteet rajataan tulkintojen ulkopuolelle, jotta muodostuisi jaettu käsitys siitä, että hyvät voittivat ja hirviöt hävisivät.

Realismia on myös se, että järjestelmän sisältä ei todellisuudessa voi järjestelmää muuttaa. Jos muodostuu jokin uusi ilmiö, joka uhkaa niiden asemaa jotka järjestelmässä ovat vallassa, väkivallalle jolla turvataan vallan säilyvyys, haetaan oikeutus säännöistä. Tai sitten keksitään uusi sääntö.

Arvopohjaisuuden tarkoitus on viestiä siitä, että meidän joukkue on hyvien puolella. Realismin tarkoitus on viestiä siitä, että on olemassa muttia, kuten “mutta tunnustamme että vain voima viime kädessä ratkaisee, kuten aina.” Realismin osuus on vakiinnuttaa ajatusta siitä, että sääntöjärjestelmän kaksoistandardit ovat luonnollisia ja moraalisesti hyväksyttävissä. Realismi on sitä, että täsmälleen samat sääntöjärjestelmän rikkomukset ovat sallittuja niille hyville, mutta ei niille toisille.

Koko käsitepari avautuu, kun ymmärretään että kaksoistandardit ovat ne järjestelmän arvot. Ne eivät ole järjestelmän ulkopuolista moraalia, vaan sen sisäänrakennettu toimintalogiikka. Säännöt ovat sääntöjä, mutta jos niitä nyt tällä kertaa sovelletaan epäjohdonmukaisella tavalla, se tehdään vain, koska meidän hyvien joukkueen jalomielisempi moraalikäsitys vaatii sitä.

Sama kaava, eri vuosikymmen, eri manner. Voittajat eivät tuominneet itseään Dresdenistä tai Hiroshimasta. Eivät Bengalin nälänhädästä, jossa brittiläinen siirtomaahallinto tuotti miljoonien kuolemia tietoisilla poliittisilla valinnoilla.

Kansainvälinen rikostuomioistuin ICC syntyi sen jälkeen kun länsimaat olivat varmistaneet etteivät itse ole sen tuomiovallan alaisia. YK:n turvallisuusneuvoston veto-oikeus rakennettiin niin, että suurvallat voivat aina suojata itsensä. USA ja Israel eivät ole ratifioineet Rooman perussääntöä.

Yhdysvallat on säätänyt kansallisia lakeja, jotka kirjaimellisesti oikeuttavat sotilaallisen voimankäytön kansainvälistä rikostuomioistuinta vastaan, jos yhtaan amerikkalaista kansalaista koskaan sinne tuotaisiin. Sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen arkkitehti on varmistanut, ettei se itse koskaan ole sen tuomiovallan alainen. Ei sopimuksilla. Ei diplomatialla. Väkivallan uhalla.

Nürnbergin oikeudenkäynneissä ei istunut yhtään puolueetonta tuomaria. Kaikki tuomarit olivat voittajamaista. Tuomioita jaettiin rikoksista jotka eivät olleet kansainvälisen oikeuden mukaisia rikoksia ennen oikeudenkäyntejä, vastoin oikeuskäytännön perusperiaatetta jonka mukaan lakia ei sovelleta taannehtivasti. Nürnbergissä tuomittiin 161 ihmistä.

Samanaikaisesti jokainen voittajavalta toteutti oman ohjelmansa Saksan älyllisen pääoman siirtämiseksi itselleen. Yhdysvallat siirsi yli 1 600 saksalaista tiedemiestä Operaatio Paperclipissa. Britannia laati listan 1 500 asiantuntijasta Operaatio Surgeonissa, tavoitteena siirtää heidät “halusivat tai eivät.” Operaatio Osoaviakhim: yli 2 500 asiantuntijaa perheineen, yhteensä yli 6 000 ihmistä, lastattiin junaan ja kuljetettiin Neuvostoliittoon yhden yön aikana.

Järjestelmän rakentajia ei tuomittu. Heistä kilpailtiin.

Nürnberg oli oikeutta, mutta se oli valikoivaa oikeutta. Oikeutta joka määritteli kuka on rikollinen sen perusteella, kuka sodan hävisi.

ICC:n ensimmäiset kolmekymmentä vuotta kertovat kaiken. Lähes kaikki syytteet, lähes kaikki tuomiot, lähes kaikki pidätysmääräykset ovat kohdistuneet Afrikkaan. Ei Irakin miehitykseen. Ei Afganistaniin. Ei Minabin tyttökouluun. Afrikka. On totta, että osa tapauksista tuli Afrikan valtioiden omista tutkintapyynnöistä. Mutta lopputulos on silti sama: järjestelmä joka syntyi universaalin oikeudenmukaisuuden nimissä on käytännössä toiminut länsimaisena välineenä tuomita ne, joilla ei ole voimaa suojata itseään. Kolonismi ei ole kadonnut. Se on vaihtanut univormun viitaksi ja miekan tuomionuijaan.

Järjestelmä ei ole viallinen. Se toimii täsmälleen niin kuin se on suunniteltu.

Ne, joilla on eniten voimaa, kirjoittavat säännöt ja päättävät miten niitä milloinkin tulkitaan. Ne kirjoittavat myös historian ja päättävät miten sitä tulkitaan. Ne käsikirjoittavat sen, miten asioista uutisoidaan ja sen mitä lapsille opetetaan.

Sääntöpohjainen maailmanjärjestys on pyramidihuijaus, jossa instituutiot varmistavat, että valta kanavoituu kaikkia yhteiskunnallisia väyliä aina samaan suuntaan.

Arvopohjainen realismi on väite siitä, että meidän kaksoistandardimme ovat parempia kuin muiden kaksoistandardit. Ja koska ne ovat parempia, ne eivät ole kaksoistandardeja lainkaan. Ne ovat arvoja. Se on kahden sanan kehäpäätelmä. Järjestelmä ei tarvitse muuta oikeutusta kuin sen, että se itse määrittelee mikä on oikeutettua.

Jaloa kaksinaismoraalia.

30 vuodessa länsi on siirtänyt Afrikkaan 1,2 biljoonaa dollaria kehitysapua. Miljoona kaksisataatuhatta miljoonaa. Luku on niin suuri, että sitä on vaikea hahmottaa. Katsotaan mitä sillä on siis saatu.

Vuonna 1990 Saharan eteläpuolinen Afrikka edusti 14 prosenttia maailman köyhistä. Vuonna 2024 luku on 67 prosenttia. Samassa ajassa kun Aasia nosti satoja miljoonia ihmisiä köyhyydestä, Afrikka jäi niin pahasti jälkeen, että alueella elää nyt kaksi kolmasosaa maailman köyhimmistä. Ja lasku tästä epäonnistumisesta ei jää Afrikkaan.

Maailmanpankki raportoi, että mitä enemmän se maksoi kehitysapua, sitä enemmän rahaa ilmestyi avunsaajamaiden offshore-tileille. Sama raha, eri tili.

Kongossa hallitus myi kaivososuuksia alihinnoiteltuina offshore-yhtiöille. Pelkästään kahden vuoden aikana 1,36 miljardia dollaria katosi tätä reittiä. Nigeriassa miljardeja, jotka oli tarkoitettu voimalaitoksiin, kouluihin ja sairaaloihin, päätyi ulkomaisille pankkitileille. Mosambikissa 2 miljardia kalastusinfrastruktuuriin tarkoitettua lainaa päätyi virkamiesten tileille. Lista on pitkä.

Mekanismi toistuu maasta toiseen. Raha liikkuu virallisia reittejä pitkin länsimaisilta veronmaksajilta ja lahjoittajilta Afrikkaan. Siellä se ohjautuu avustuksia valvovilta tahoilta yksityisille tileille. Lähes poikkeuksetta jonnekin veroparatiiseihin. Afrikasta poistuu laittomia pääomavirtoja yli 88 miljardia dollaria vuodessa. Enemmän kuin mitä sinne annetaan.

Kehitysapu ei ole vain epäonnistunut korruption kitkemisessä. Se on palkinnut siitä. Hallitus joka rakentaa toimivan talouden menettää ulkomaisen rahan. Hallitus joka pitää kansansa köyhänä ja epävakaana saa lisää. Kannustin on väärä ja se on ollut väärä alusta asti.

Tilanne ei syntynyt vahingossa. Avun rakenne hyödyttää enemmän konsultteja, NGO-byrokraatteja ja paikallisia eliittejä kuin tavallisia ihmisiä.

Ensin Afrikan kansoista ja hallituksista tuli riippuvaisia ulkomaisesta rahasta. Kun järjestelmä sai kasvaa rauhassa, asetelma hiljalleen muuttui.

Nykyisin asetelman totuudenmukainen kuvaus kuulostaa pikemminkin uhkaukselta kuin kehitysyhteistyöltä. Jos ulkomainen raha loppuu, ihmismassat lähtevät liikkeelle ja heillä on vain yksi suunta. Eurooppa. Eurooppalaiset veronmaksajat ovat tämän järjestelmän panttivankeja. Tässä vaiheessa kyse ei ole enää kehitysyhteistyöstä.

Vuosikymmenten kuluessa kehitysyhteistyön luonne on alkanut muistuttaa kiristystilannetta. Lähettäkää lisää rahaa tai Välimeri täyttyy veneistä. Tulos on sama riippumatta siitä, oliko se alkuperäinen tarkoitus.

Vertailukohtakin on olemassa. Vuonna 1945 Japanin taloustuotanto oli romahtanut kymmeneen prosenttiin sotaa edeltävästä tasosta. Hiroshima ja Nagasaki oli tuhottu ydinpommilla. Maa maksoi sotakorvauksia. Vuosina 1955–1970 Japanin talouskasvu oli 15 prosenttia vuodessa. Vuonna 1969 se oli maailman toiseksi suurin talous. Toyota, Sony, Honda syntyivät tuhkasta ilman yhtään kehitysapueuroa.

Japanin nousu osoittaa yhden asian: aito talouskasvu syntyy sisältä päin. Ulkoinen raha ei voi luoda sitä. Se voi jopa estää sen syntymistä.

Japanissa raha palveli kansaa. Afrikassa kansa palvelee rahaa. Ero ei ole kulttuurissa eikä resursseissa. Ero on siinnä, kenen hyöväksi järjestelmä on rakennettu.

Kehitysapu on ratkaissut avunantajien oman kysymyksen: miten tehdä jotain näkyvää tekemättä mitään rakenteellista. NGO:t saavat budjetit. Konsultit laskuttavat. Diktaattorit vakautuvat. Avunantajamaat saavat vaikutusvaltaa ja kiillotetun moraalikilven. Kaikki hyötyvät paitsi ne, joiden nimissä raha liikkuu.

EU ja Suomi kanavoivat tähän järjestelmään verorahoja, joista kansalaisilta ei ole kysytty mielipidettä. Se ei ole hyväntekeväisyyttä. Se on pakotettua osallistumista mekanismiin, jonka lopputulos tunnetaan jo etukäteen.

Vuonna 2026 Suomen valtion talousarvion mukaiset kehitysyhteistyön määrärahat ovat yhteensä 1 034 miljoonaa euroa. Maahanmuutosta aiheutuvien kustannusten lisäksi. Pitäisikö suomalaiselle veronmaksajalle joskus näyttää mitä konkreettista rahoilla on tarkalleen ottaen saavutettu?

1,2 biljoonaa dollaria. 30 vuotta. Kuinka monta vuosikymmentä epäonnistumista tarvitaan ennen kuin järjestelmää saa kutsua epäonnistuneeksi?

Miljonääri Seppo Pennanen kertoi medialle, että suomalainen järjestelmä suosii rikkaita. Suomalainen järjestelmä on tietoisten valintojen seurauksena rakennettu niin, että rikkain kymmenys omistaa yli puolet kaikesta. Pennanen ei ole maksanut lainkaan veroja yli 600 000 euron indeksisijoituksista saamastaan tuotosta vuoden aikana. Hän nostaa myös yli 100 000 euron vuositulot maksamatta siitä senttiäkään veroja.

Rikkain 5 % väestöstä omistaa noin 40 % kaikesta. Köyhin 50 % väestöstä, johon lasketaan jo iso osa “keskiluokkaa”, omistaa 4 % koko Suomen nettovarallisuudesta.

Tämä tarkoittaa, että köyhempään puoliskoon eivät kuulu pelkästään köyhät. Myös hoitajat, opettajat, toimistotyöntekijät, myyjät, rakennustyöläiset, bussinkuljettajat. Ihmiset, jotka käyvät töissä joka päivä, maksavat veronsa ja kokevat pärjäävänsä, mutta joiden nettovarallisuus on silti lähellä nollaa. Toisella puoliskolla käytössään 96 % kansallisesta varallisuudesta. Toisella 4 %.

Miksi järjestelmä ei korjaa itseään?

Suomessa on noin 400 syyttäjää. Siinnä kaikki. He tuntevat toisensa samoista työpaikoista, samoista kouluista. Heidän sosiaaliset piirinsä ovat usein samat, heillä on samat harrastukset, he istuvat samoissa saunailloissa ja kohtaavat samoissa konferensseissa. Samoissa piireissä liikkuvat ihmiset päätyvät myös avioitumaan keskenään. Piiri sulkeutuu.

He toimivat portinvartijoina sille, kenet päästetään mukaan. Huipulla odottaa valtiojärjestelmän korkein syyttäjän asema. Hänet nimittää “tasavallan presidentti.” Käsitepari, jonka merkitykset kirjaimellisesti kumoavat toisensa.

Kun korkein syyttäjäviranomainen tekee esimerkiksi virheellisen syyttämättäjättämispäätöksen, hän on ansassa. Jos sama asia palautuisi hänen pöydälleen uudelleen, poliisiviranomaisen esitutkintapöytäkirjojen selkeiden todisteiden kanssa, ja korkein oikeus olisi asiasta jo aiemmin linjannut, hänellä on silti vain yksi tie: pys&y;ä alkuperäisessä päätöksessään. Syyttäminen toisella kierroksella tarkoittaisi virkavirheen myöntämistä.

Miksikö tätä vältetään? Valtio joutuisi korvausvelvolliseksi. Presidentti joutuisi vastaamaan nimityksestään. Kansalaisten luottamus järjestelmään rapautuisi. Järjestelmä joutuisi myöntämään, että se on rikki.

Niinpä oikeus jää uhrin kohdalla toteutumatta. Järjestelmä suojelee itseään.

Syyttäjä voidaan toki viedä itse käräjille virkavirheestä, mutta se tarkoittaisi, että pienistä piireistä joku joutuisi aloittamaan oikeustaistelun kaveriaan vastaan. Käytännössä harva juristi haluaa rakentaa uraansa haastamalla oman ammattikuntansa vaikutusvaltaisimpia toimijoita näin pienessä maassa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen voisi periaatteessa valittaa, mutta siihenkin tarvitaan juristi, ja sellaista ei löydy.

Oikeustieteen ala ei ole poikkeus. Kaikilla aloilla on sama kulttuuri. Poliisi, kirkko, lääkärit, toimittajat.

Ei korppi korpin silmää noki.

Ennen kuin kukaan ehtii huomata miten tähän tultiin, salailusta tulee ammattikunnan pääsyvaatimus. Mikään määrä koulutusta tai tietotaitoa ei riitä. Ulkopuolisille ei avaudu mahdollisuuksia. Nepotismi ei ole poikkeus tällaisessa järjestelmässä. Se on ainoa luonnollinen kehityssuunta.

Tämä ilmiö, hyväveliverkosto tai “old boys network”, toimii myös politiikassa. Järjestelmä nostaa asemiin ne, joista tiedetään törkyä, koska juuri he ovat turvallisia. He eivät pure kättä, joka heitä ruokkii. Tarvittaessa heidät voidaan pakottaa vaikenemaan. Ja jos joku heistä joskus haluaisi tehdä oikein, törky löytää tiensä lehtipalstoille hyvin nopeasti. Mitään palkintoa oikein tekemisestä ei ole luvassa.

Matka valtakoneistossa alkaa jalomielisillä ajatuksilla. Mutta valta muuttaa lähes jokaisen. Ja ennen pitkää omaa toimintaa perustellaan näin: järjestelmä tarvitsee salailua ja piilottelua turvakseen, ja minun tehtäväni on suojella sitä.

Valta korruptoi ja korruptio tuo lisää valtaa. Sama kaava toistuu kaikissa yhteiskunnallisissa valta-asemissa.

Suomea kutsutaan tasavallaksi. Mutta onko se vain retorinen temppu? Keino saada ihmiset uskomaan, että mahdollisuudet ovat samat kaikille, vaikka faktat kertovat muuta. Voiko tasavaltaa todellisuudessa olla olemassa? Ei voi. Se on lupaus, jota ei ole koskaan lunastettu missään.

Silti kaikki voivat ymmärtää tämän järjestelmän ja valita minkä puolesta taistelevat. Politiikassa rehellinen kansanedustaja on uhka järjestelmälle. Oikeuslaitoksessa oikeudenmukainen henkilö on uhka järjestelmälle. Rauhan puolestapuhujat ovat uhka sotateollisuudelle. Valehtelijoiden maailmassa totuus on uhka. Ihminen, jota ei voi ostaa eikä kristää, on järjestelmälle suurin uhka.

Ironista, että me olemme se “vapaa maailma.”

Kela on virallinen kumppani Helsinki Pridelle, johon on solmittu monivuotinen kumppanuussopimus 2025–2027. Sopimus kattaa Helsingin lisäksi Kuopion ja Turun Pride-tapahtumat. Kela osallistuu kulkueeseen, jalkautuu puistojuhlaan ja liputtaa päätalollaan.

Kelassa on 230 hengen sateenkaariverkosto, jonka toimintaa koordinoidaan osana työaikaa. Jos jokainen käyttää verkostotoimintaan 2 tuntia kuukaudessa (varovainen arvio), se on 5 520 tuntia vuodessa. Julkisen sektorin tuntihinta sivukuluineen noin 50 euroa. Pelkästään verkostotoiminta maksaa arviolta 276 000 euroa vuodessa. Päälle tulevat kumppanuussopimus, materiaalit, kolmen kaupungin tapahtumat ja syksyn keskustelutilaisuus. Maltillinen kokonaislaskuarvio lähestyy 300 000 euroa vuodessa, kolmivuotisella sopimuksella lähes miljoona euroa.

Kela-laki määrittelee Kelan tehtävät tarkasti: sairausvakuutus, eläkkeet, työttömyysturva, asumistuki. Pride-kumppanuus ei kuulu näihin millään tulkinnalla.

Mutta tässä on vielä toinen ulottuvuus. Helsinki Pride ei ole mikään neutraali kansanjuhla. Vuonna 2023 keskusta ja kokoomus suljettiin ulos yhteisökumppanuudesta, koska ne eivät täyttäneet Priden arvoja. Puoluekohtaiset kulkueblokit on sittemmin poistettu kokonaan, ja osallistuminen edellytää sitoutumista Priden omaan sateenkaaripoliittiseen toimintaohjelmaan.

Tämä on siis organisaatio, joka tekee selkeitä poliittisia linjauksia siitä, ketkä ovat tervetulleita ja ketkä eivät. Ja Kela, julkinen virasto, on solminut sen kanssa kolmivuotisen sopimuksen veronmaksajien rahoilla.

Tätä ei voida selittää millään retorisilla keinoilla. Suuressa mittakaavassa kolmivuotisen sopimuksen rahallinen arvo on ehkä vähäinen, mutta se ei ole se pointti. Kyse on moraalivaikutuksesta yhteiskuntaan.

Kansallinen yhteenkuuluvuudentunne edellytää, että kansa kokee julkiset instituutiot omakseen. Tässä tehdään vaarallista vaihtokauppaa sen tunteen kanssa. Edes kaikki vähemistöihin kuuluvat eivät koe Pridea omakseen. Monet haluavat elää elämäänsä ilman kuukauden mittaista jokavuotista paraatia. Myös keskustan ja kokoomuksen linjauksia kannattavassa väestössä on vähemistöihin kuuluvia, mutta Pride linjasi heidätkin ulos. Pride ei aja edes kaikkien väittämiensä vähemistöjen asiaa. Sitä suuremmalla syyllä sitä ei voida rahoittaa julkisen viraston toiminnalla.

Missä on suhteellisuudentaju? Äitienpäivää juhlitaan yhden päivän. Pride on kasvanut kuukauden mittaiseksi ilmiöksi, johon julkiset laitokset sitoutuvat rahallisesti ja operatiivisesti. Vastaavaa institutionaalista tukea ei anneta minkään muun väestöryhmän kohdalla. Onko kyse enää edes vähemistön oikeuksista, vai onko institutionaalinen tuki muuttunut joksikin muuksi?

Tämä on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka julkinen instituutio valitsee ideologisin ja poliittisin perustein rikkoa lakisääteisiä toimintojaan, moraaliposeeraa pienen ryhmän etujen ajajana ja samalla rapauttaa suuremman väestönosan tunnetta siitä, että yhteiskunnalliset instituutiot kuuluisivat kaikille. Kela ei ole ainoa. Koulutusjärjestelmä opetushallituksineen, yliopistot, oikeuslaitos ja poliisi ovat kaikki ajautuneet samaan suuntaan.

Joko ne ovat koko kansan instituutioita, jolloin Kelan tulisi sponsoroida kaikkien poliittisideologisten suuntausten tapahtumia tasapuolisesti, tai sitten ne eivät ole koko kansan instituutioita, jolloin ne ajavat pienen poliittisideologisen marginaaliryhmän etuja muiden kustannuksella.

Miten on?

Jos sinulla ei ole järjestelmän rakenteen vuoksi omaisuutta, asuntoa eikä realistista tulevaisuutta Suomessa, mitkä ovat ne konkreettiset asiat, joita lähtisit puolustamaan?

Yhteiskuntasopimusteoriassa kansalaisen velvollisuudet valtiota kohtaan ovat aina olleet ehdollisia. Valtio tarjoaa turvan ja mahdollisuudet ja kansalainen antaa lojaalisuutensa ja tarvittaessa henkensä. Mutta jos sopimus on yksipuolinen, onko se enää sopimus?

Katsotaan miten Suomen instituutiot toimivat tällä hetkellä.

Oikeuslaitos tuomitsee väkivaltarikoksista kansainvälisesti vertaillen lievästi. Tuomiot jäävät usein ehdollisiksi. Uhri joutuu usein kärsimään prosessista tarpeettomasti. Oikeudenkäynnit venävät vuosikausiksi ja syyllinen saattaa olla vapaudessa koko prosessin ajan. Jengiväkivallasta tuomitaan niin lievästi, että se ei toimi pelotteena. Vakavia rikoksia tehneet valittavat vankiloiden kaneliomenamoussen koostumuksesta. Vankila on palkinto rikoksesta, jonka laskun maksavat uhrit veroina.

Koulutuslaitos oli aikoinaan Suomen ylpeys. Nyt oppimistulokset romahtavat, kouluissa on väkivaltaa ja levottomuutta, opetus on muuttunut arvolatautuneeksi ja akateeminen taso laskee joka vuosi. Yhä useampi vanhempi äänestää jaloillaan ja siirtää lapsensa pois julkisesta järjestelmästä.

Terveydenhuollossa jonotusajat ovat kansainvälisesti häpeällisiä. Mielenterveyspalveluihin ei pääse, vaikka tarve olisi akuutti. Vanhustenhoito on ollut toistuvasti uutisissa laiminlyöntien ja kaltoinkohtelun takia. Yksityinen terveydenhuolto toimii mutta vain niille joilla on rahaa.

Sosiaalijärjestelmä rankaisee aktiivisuudesta. Tarjolla on pääsääntöisesti pätktäitä ja pätktätyöläinen putoaa helposti järjestelmän väliin. Samoja tavaratalon kolmen viikon kesätyöpaikkoja hakee 25 000 ihmistä. Tekoäly tulee väistämättä vähentämään työvoiman kysyntää entisestään.

Yrittämisestä rangaistaan. Vaikka nuorella olisi hyvä liikeidea, byrokratia hautaa innon ennen kuin se ehtii kasvaa.

Eläkejärjestelmä, jota nuorempi sukupolvi rahoittaa korkeilla veroilla, ei todennäköisesti koskaan maksa heille takaisin samaa mitä se on maksanut vanhemmille sukupolville. 2000-luvulla syntyneiden eläkeikä on kytketty suoraan elinajanodotteeseen eikä ole edes etukäteen tiedossa. Monet edellisistä sukupolvista nauttivat eläkettään pitkälti yli 30 vuotta.

Perinnöksi nuoremmille ollaan jättämässä niin paljon valtion velkaa, ettei kirjaimellisesti enää saada enempää.

Jokainen ikäluokka on edellistään pienempi, koska ei ole rahaa tai aikaa lapsiin. Vanhukset ovat aktiivisimpia äänestäjiä ja poliitikot myötäilevät heidän näkemyksiään, vaikka he elävät aivan eri todellisuutta kuin nuoret.

Nuoremmilla ei ole edes toimivaa parlamentaarista väylää vaikuttaa asemaansa, koska heitä on yksinkertaisesti vähemmän. Suhteellinen vaalitapa ja suurpuolueita suosiva järjestelmä pitää huolen siitä, että samat kasvot kiertävät vallassa vuorotellen ilman että mikään muutu. Tämä alamäki on jatkunut 20 vuotta.

Kieli muuttuu tunnistamattomaksi, kulttuuri tulee ulkoa ja perheitä ei synny koska siihen ei ole varaa. Kasvava joukko kokee ne asiat joiden takia ihmiset historiallisesti ovat olleet valmiita uhraamaan henkensä itselleen vieraiksi tai mahdottomiksi saavuttaa, mutta puolustusvelvollisuusko pysyisi ennallaan?

Puolustusvelvollisuudesta on voinut puhua uskottavasti silloin, kun yhteiskunnassa on vallinnut aito vastavuoroisuus. Jos sitä ei ole, voidaan perustellusti kysyä onko velvollisuuttakaan.

Allekirjoittaisiko kukaan nuori tällaista yhteiskuntasopimusta, jos tietäisi etukäteen totuuden omasta roolistaan siinnä?

Kukaan johdossa ei tunnu kantavan vastuuta mistään. Virheet peitellään, epäonnistumiset selitellään ja kansalaisille tarjoillaan valikoitua todellisuutta.

Suomen valtio ei kykene havaitsemaan drooneja luotettavasti, tunnistaa niitä väärin eikä osaa suojautua niiltä. Edes varoitusjärjestelmää ei saada aikaan. Nuoremmassa sukupolvessa on kasvava joukko ihmisiä, jotka eivät omista Suomessa mitään eivätkä tule koskaan omistamaan. Julkinen keskustelu on edennyt siihen pisteeseen, että niiden samojen nuorten odotetaan viime kädessä menevän haulikolla ampumaan drooneja alas henkensä uhalla konfliktitilanteessa. Metsiin ja maille, jotka ovat kansainvälisten sijoittajien ja pankkien omistuksessa.

Menisitkö sinä?

Identiteettipolitiikan retoriikka on viehättävää: diversiteetti, monimuotoisuus, tasa-arvo, yhdenvertaisuus. Kuka näitä vastaan voisi olla? Sanat kuulostavat niin itsestään selvän hyviltä, että niitä on helppo kannattaa pohtimatta sen tarkemmin, mitä ne käytännössä tarkoittavat.

Ongelma paljastuu siinä vaiheessa, kun saman sateenvarjon alle kerätyt identiteettiryhmät kantavat keskenään yhteensovittamattomia arvoja.

Otetaan konkreettinen esimerkki: seksuaalivähemmistöjen oikeudet ja konservatiiviset uskonnolliset yhteisöt. Osa tällaisista yhteisöistä suhtautuu homoseksuaalisuuteen tavalla, jonka mukaan siitä ei tulisi opettaa kouluissa, koska se on opin vastaista. Kumpikaan ryhmä ei jousta, koska nämä uskomukset ovat molempien maailmankuvan muuttumatonta ydintä. Jos opetusta jatketaan entisellään, riskinä on, että syntyy omia kouluja ja segregaatio syvenee. Jos taas opetuksesta luovutaan, hylätään yksi suojellun ryhmän keskeinen oikeus toisen hyväksi.

Samalla murenee se sosiaalinen pääoma, jonka varaan suomalainen yhteiskunta on rakennettu: jaettu kokemus yhteisistä instituutioista, yhteisestä koulutuksesta, yhteisistä pelisäännöistä.

Identiteettipolitiikka ei vahvista monimuotoisuutta, vaan jakaa väestön rinnakkaisiin todellisuuksiin, jotka eivät enää kohtaa toisiaan.

Maailmankatsomusten ytimestä löytyy usein absoluuttisia uskomuksia, jotka ovat keskenään loogisesti ristiriidassa. Toisen oppi sanoo “kyllä” siellä missä toinen sanoo “ei”. Kun tällaiset ryhmät pakotetaan samaan tilaan, toinen joutuu väistämään. Poliitikko, joka on luvannut molemmille kaiken, joutuu lopulta valitsemaan, kumman ryhmän oikeuksia puolustaa. Sillä hetkellä ryhmät asettuvat hierarkiaan eivätkä enää ole päättäjän silmissä tasa-arvoisia.

Tällaisessa järjestelmässä perusoikeuksia jaetaan ylhäältä päin tilanteesta riippuen, ja ratkaisu määräytyy sen mukaan, mikä saa vallassa istuvan näyttämään uskottavimmin jonkin uhri-identiteetin jalomielisenä puolustajana.

Johtajalla ei tarvitse olla mitään todellista näkemystä ongelmien ratkaisusta, ei visiota tulevaisuudesta eikä muita taitoja. Riittää, kun osaa vedättää sinisilmäistä tunteella äänestäjää. Katetta lupauksille ei tarvita koskaan, sillä identiteettiryhmät voidaan aina saada syyttelemään toisiaan.

Jo lapsesta lähtien kansalaiset oppivat asemoimaan itsensä siihen uhri-identiteettikategoriaan, josta uskovat saavansa eniten yhteiskunnallista huomiota ja etuisuuksia. Kun yhä laajeneva joukko huomaa tällaisen uhripörssin olevan se tapa, jolla yksilön markkina-arvo ratkaistaan, yhteiskunnallinen tuottavuus laskee. Sen sijaan että ihmiset täyttäisivät oman potentiaalinsa, he kilpailevat siitä, kuka esiintyy toinen toistaan säälittävämpänä uhrina.

Kustannukset näkyvät. Jokainen uusi uhrikategoria tarkoittaa uutta tukimuotoa, uutta hallintoa, uutta tukirakennetta. Lopulta veronmaksaja rahoittaa järjestelmää, joka palkitsee oman potentiaalin hylkäämisestä ja rankaisee niitä, jotka pyrkivät elättämään itsensä omillaan.

Kansainvälisessä vertailussa tämä heikentää kilpailukykyä suhteessa kansoihin, joissa ihmisiä kannustetaan itsenäisyyteen ja taitojen kehittämiseen. Jos yhteiskunnallinen kilpailu keskittyy uhriutumiseen, kukaan ei pyri enää luomaan uutta.

Samalla syntyy viholliskuvia niitä kohtaan, jotka menestyvät ja pyrkivät parempaan, ja juuri ne yksilöt ajetaan pois maasta. Menestymisestä rangaistaan kahdesti: ensin nettomaksajan asemalla, sitten sortajan leimalla. Tällaisessa yhteiskunnassa on viisaampaa piilottaa omat taitonsa.

Tämä paljastaa myös, miten epämääräinen koko tasa-arvon käsite tässä retoriikassa on. Onko pomo ja työntekijä tasa-arvoisia? Lapsi ja vanhempi? Yhteiskunta on täynnä välttämättömiä hierarkioita, joita kukaan ei tosissaan halua purkaa. “Tasa-arvo” toimii lähinnä iskusanana, jonka sisältö täytetään tilanteen mukaan.

Aito tasa-arvo on mahdollisuuksien tasa-arvoa: jokaisella yhtäläinen oikeus pyrkiä, kehittyä ja ottaa vastuu omasta elämästään. Identiteettipolitiikan tavoittelema lopputulosten tasa-arvo on jotain aivan muuta — vaatimus tasata erot ulkoa päin riippumatta siitä, mistä ne kumpuavat. Se ei johda tasa-arvoon, vaan uusien epäoikeudenmukaisuuksien kierteeseen, jossa yhden ryhmän nostaminen vaatii aina muiden polkemista.

Lopputulos on kyyninen valtapeli: pirstaloidaan väestö mahdollisimman moneen kategoriaan, luvataan jokaiselle suojelua, ja kun ryhmät väistämättä joutuvat konfliktiin, asetutaan tuomariksi, joka jakaa “tasa-arvoa” omien preferenssiensä mukaan.

Riippumatta siitä, onko pirstaloituminen tavoite vai sivuvaikutus, se palvelee samaa lopputulosta. Kun kansa jaetaan kilpaileviin uhriryhmiin, jotka kaikki tarvitsevat suojelijaa, valtiollisesta päättäjästä tulee korvaamaton. Hän jakaa murusia vuorotellen, pitää huolen etteivät ryhmät koskaan yhdisty hänen valtansa kyseenalaistamiseksi, ja ottaa itselleen isoimman siivun.

Riippuvuussuhteeseen joutunut äänestäjä ei kapinoi. Hän äänestää uudelleen sitä, jonka kädestä saa elantonsa.

Jäljelle jää yhteiskunta, jossa kaikkein taitavin uhriutuja päätyy edullisimpaan asemaan ja kaikkein hyödyllisimmät yksilöt ajetaan ulos. Tämä jatkuu niin pitkään, kunnes rahat loppuvat. Sitten aletaan etsiä syyllisiä. Juuri siinä piilee tämän järjestelmän vaarallisuus: ne, jotka uhriutumisellaan kiipesivät huipulle, eivät ole koskaan kantaneet vastuuta mistään. Miksi kantaisivat nyt?

Yle-aamu sulkee Facebook-tilinsä ja sen mukana 45 000 seuraajan julkisen keskustelukanavan. Jatkossa palaute toivotaan sähköpostitse. Syyksi kerrotaan säästöt, vaikka Facebook on ilmainen ja ainoa kulu on työaika, sama työaika jota käytetään muuhunkin sisällöntuotantoon.

Samaan aikaan Yle tuottaa somaliankielisiä uutisia ohjelmapalvelulakiin vedoten. 182 jaksoa. Yhteensä noin 21 000 käynnistyskertaa Areenassa, eli keskimäärin 115 käynnistyskertaa per jakso. Ei katsojaa, käynnistyskertaa. Sama henkilö voi käynnistää saman jakson useasti, joten todelliset katsojaluvut ovat todennäköisesti tätäkin pienemmät. Heikoimmillaan yksittäisen jakson käynnistyskertoja on vain 25.

Ohjelman kohderyhäm on Suomen 25 000 somaliankielinen väestö. He ovat todennäköisesti juuri siellä missä kaikki muutkin: sosiaalisessa mediassa. Jos Yle oikeasti haluaa palvella tätä väestöä, miksi se ei jaa näitä uutisia siellä missä ihmiset ovat? Matala katsojaluku ei automaattisesti kerro siitä että ohjelma olisi turha. Se voi kertoa monesta asiasta, mutta mikään vaihtoehto ei ole Ylelle mairitteleva.

Yle tekee sisältöä lakivelvoitteen täyttämiseksi, mutta luopuu samaan aikaan ilmaisista kanavista joilla se voisi oikeasti tavoittaa ihmiset.

Facebook ei ole vain jakelukanava. Se on tila jossa kansalaiset voivat haastaa Ylen julkisesti. Sähköpostipalaute nähdään vain Ylellä, jossa se on helppo sivuuttaa. Facebook-kommentti näkyy kaikille. Sulkemalla Facebook-tilin Yle sulkee samalla sen tilan jossa uutisjuttujen kehystyksä voidaan kyseenalaistaa. Kun se tila suljetaan, mahdollisuus julkiseen vastuunottoon katoaa sen mukana.

Sama logiikka näkyy Ylen moderoiduissa livelähetyksiä ja uutisten kommenttipalstoilla. Ylen päivitetyn keskusteluohjeen mukaan moderoinnissa käytetään tekoälyiä, joka tekee moderointipäätöksiä. Tämän sanotaan tapahtuvan ihmisen valvonnassa, mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Jos asiallinen kommentti moderoidaan pois, voidaanko aina vedota algoritmiin? Kukaan ei olisi silloin viime kädessä vastuussa moderoinnista.

Ylen keskusteluohjeissa lukee myös: “Saatamme jättää viestejä julkaisematta myös teknisen häiriön vuoksi.”

Mahdollistaako tällainen järjestelmä käytännössä kasvottoman moderoinnin? Uutisartikkeleiden kommenttikentässä voidaan aina piiloutua teknisen virheen, tekoälyalgoritmin tai “aiheen ulkopuolelta” kommentoinnin taakse. Kukaan ei joudu selittämään miksi juuri tämä kommentti katosi.

Moderointisäännöt kuten “pysy aiheessa” ja “kaikkien näkökulmat ovat tärkeitä” jättävät merkittävän harkintavallan sille, kuka moderaattorin roolin saa ja millä arvopohjalla hän toimii. Käytännössä kaikki moderointipäätökset voidaan perustella jollain säännöllä. Kysymys on vain siitä kenen maailmankuva määrittää sen, mikä on aiheessa pysymistä ja mikä ei.

Niin valittaessa kommenttiosiot saadaan moderoinnilla näyttämään siltä, kuin aiheesta vallitsisi laajakin yhteisymmärrys. Tai miltä tahansa muulta. Ne jotka ovat eri mieltä, kuvittelevat olevansa vähemistössä mielipiteineen eivätkä uskalla tuoda näkemystään esiin. Ja jos kommentti joutuu moderoiduksi, moni alkaa epäillä oliko omassa viestissä jotain vikaa, vaikka se olisi ollut täysin asiallinen. Ylen keskusteluohjeen mukaan yksittäiseen moderointipäätökseen tyytyvättömät voivat hakea muutosta Helsingin käräjäoikeudesta. Käytännössä oikeusprosessi kestää vuosia. Aihe on silloin jo kauan sitten poistunut julkisesta keskustelusta.

Onko Ylen sometilien poisto säästöä? Vai tietoinen valinta siitä, miltä julkinen keskustelu saa näyttää? Vai keino perustella lisärahoitusta, kun 600 miljoonaa ei riitä edes Facebook-tilin ylläpitoon.

Suomessa on yli 100 000 rekisteröityä järjestöä. Niistä huomattava osa elää suoraan tai välillisesti veronmaksajien rahalla, eli STEAlta, ministeriöistä, kunnilta ja EU:sta. Päälle tulevat järjestöjen kattojärjestöt, kattojärjestöjen kattojärjestöt ja niiden palkkalistat.

Kun mitä tahansa näistä raaputtaa pintaa syvemmältä, siellä paljastuu toistuvasti sama kuvio. Hyväntekijän kaapuun puettu oman edun ajaminen.

Riemu Finland ry on koko järjestelmän oppikirjaesimerkki. Päihdetyötä tekevä järjestö, joka on saanut STEAlta lähes 7 miljoonaa euroa viimeisen kymmenen vuoden aikana, huippuvuonna yli 1,1 miljoonaa, jopa seitsemänä päällekkäisenä avustuksena samaan toimintaan.

Mitä rahalla saatiin? Toiminnanjohtaja, kehittämispäällikkö, hallintopäällikkö, projektipäällikkö ja koordinaattoreita. Päälliköitä ja koordinaattoreita johtamassa, kehittämässä, hallinnoimassa ja koordinoimassa. Yksi (1) projektityöntekijä tekemässä varsinaista työtä.

Toiminta oli muutamia Teams-tietovisoja yläkoululaisille vuodessa.

Toiminnanjohtaja toimi samaan aikaan hallituksen puheenjohtajana, ja koko hallitus koostui palkatusta henkilökunnasta. Veronmaksajien rahalla maksettiin työsuhdeasunto, junamatkat Tampereelta Jyväskylään, päivärahat omassa toimistossa työskentelyssä, hotelliyöt kehityskeskustelua varten ja ohjeiden vastaiset Smartum-palkitsemiset.

STEA itse totesi tarkastuskertomuksessaan, että toiminta ei näyttäytynyt avoimena kansalaisjärjestötoimintana vaan vakiintuneen piirin suljetuna toimintana. Suomeksi: omien kavereiden kerho veronmaksajien laskulla.

Järjestö perustettiin vuonna 2010 ja sai veronmaksajien rahaa vuosi toisensa jälkeen ilman että kukaan tarkastaja, viranomainen, ministeriö, lehti tai poliitikko olisi kysynyt yhtään kriittistä kysymystä. Ja vaikka väärinkäytökset olivat STEAlla tiedossa, järjestö sai vielä vuonna 2025 yli 730 000 euroa, ja sen jälkeen vuonna 2026 vielä neljännesmijonan alasajoavustuksen päälle. Toimintaa ei viety syyttäjälle.

Tavallinen yrittäjä menettäisi yrityksensä ja päätyisi käräjille avustuspetoksesta ja kavalluksesta. Järjestöbyrokratiassa saa pehmeän laskun ja jäähyvaislahjaan päälle.

Ja tässä se varsinainen ajatus. Riemu oli yksi järjestö 100 000:sta. Sen toimintaa ei kyseenalaistettu yli vuosikymmeneen.

Jos tarkastellaan viimeisen kahdenkymmenän vuoden aikana koko järjestökenttää, kuinka monta Riemua siellä löytyisi? Kymmenen? Sata? Tuhat?

Kukaan ei tiedä, koska kukaan ei katso. Koko järjestelmä on rakennettu sillä oletuksella, että kukaan ei jaksa eikä pysty käymään läpi 100 000 järjestön kirjanpitoa, hallitusten kokoonpanoja ja palkkaluetteloita.

Sama logiikka näkyy Hitas-tapauksessa. Suurituloinen kansanedustaja Eveliina Heinäluoma omistaa kolme Helsingin kaupungin tukemaa Hitas-asuntoa, joista kahta vuokraa sijoitusasuntoina. Hitas rakennettiin keskituloisten kohtuuhintaisiksi kodeiksi, ei sijoittajille bisnekseksi, ja samaan aikaan SDP julkisesti ajaa rajoituksia useiden Hitas-asuntojen omistamiseen. Yhteiskunnan tuet omille, markkinoiden riskit muille.

Ja mikä on näiden 100 000 järjestön todellinen arvo suomalaisille? Vastaus on aina sama ympäripyöreä lause “vuosien päähän kumuloituvasta sosiaalisesta vaikuttavuudesta”, jota ei voi mitata, kistää eikä näyttää toteen. Niin kauan kuin todellista tuottoa ei tarvitse osoittaa, rahaa voi pyytää loputtomiin.

Tämä on se työ, joka pitäisi tehdä. Läpivalaista nuo 100 000 järjestöä nimiä, kasvoja ja kytkentöjä myöten. Tekoäly tekee tämän työn päivissä, mihin ihmiseltä menisi vuosikymmen.

Se mitä Suomessa kutsutaan “maan tavaksi”, olisi useimmissa länsimaissa skandaali. Suomalaiset eivät vain näe sitä, koska kukaan ei ole näyttänyt sitä heille kerralla, kokonaisuutena.

Sen aika alkaa olla.

Yle teki Tampereen vappumielenosoituksesta yli 20 erillistä juttua, videota ja keskustelua viikon aikana (1.5.–8.5.) suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Sosiaalisen median jakelussa luku moninkertaistuu. Volyymi vastaa terrori-iskun tai laajan kriisin käsittelyä. Taustalla on kolme tutkinnassa olevaa pahoinpitelyepäilyä, joista yksikään ei ole edennyt tuomioon.

Yksi jutuista (4.5.) on otsikoitu: “Uutta tietoa Sinimustan liikkeen vappumarssista Tampereella: poliisista kantelu oikeusasiamiehelle”. Eli yksittäisen kansalaisen tekemä kantelu poliisin toiminnasta on Ylelle itsenäinen uutinen, oma otsikko, oma juttu. Vahtikoira haukkuu.

Samaan aikaan Tampereen pormestari Ilmari Nurminen (sd.) sanoo virka-asemassaan kameran edessä: “Tampereen pormestarina voin sanoa, että tällaiset ryhmittymät eivät ole tervetulleita Tampereelle.” Yle haastattelee. Yle uutisoi. Yle lainaa otsikossa.

Mutta juuri Tampereen pormestarina hän ei voi sanoa niin. Yksityishenkilönä Nurminen voi sanoa mitä haluaa, sillä sananvapaus suojaa häntä siinä missä jokaista muutakin kansalaista. Pormestarina hän on virkavastuussa ja sidottu perustuslain perusoikeussäännöksiin. Pormestarin viran tuoma auktoriteetti ei ole henkilökohtainen mielipidepalsta, vaan julkinen valta, jota saa käyttää vain laissa määriteltyihin tarkoituksiin.

Pormestari ei päätä kenellä on oikeus kävellä Tampereen kaduilla. Kokoontumisvapaus (PL 13 §) ja yhdenvertaisuus (PL 6 §) ovat perusoikeuksia, ei kunnan myöntämiä lupia. Suomi on sitoutunut ihmisoikeussopimuksiin, jotka kieltävät kollektiiviset rangaistukset. Yksilö vastaa omasta teostaan oikeusprosessissa: esitutkinta, syyteharkinta, syyte, tuomioistuinkäsittely, tuomio. Sen jälkeen tuomittu vastaa itse teostaan. Ei koko hänen kansanryhmänsä.

Mitä Nurminen siis tekee? Hän käyttää virkansa tuomaa julkista valtaa kollektiivisen tuomion langettamiseen poliittiselle ryhmälle, jonka jäseniä ei ole tuomittu mistään vapun tapahtumista. Esitutkinta on yhä kesken. Syyttömyysolettama on voimassa. Silti pormestari on virka-asemassaan jo julistanut tuomion, ei yksittäisille epäillyille, vaan koko ryhmälle. Hän tekee viran nimissä sen, mitä viran haltija ei saa tehdä. Ylen toimittajat nyökyttelevät mukana.

Vahtikoira on siis valmis haukkumaan poliisia siitä että tämä ei sattunut olemaan tarkalleen oikealla kadunpätkällä oikealla hetkellä estämässä yksittäistä pahoinpitelyä. Mutta vaiti pormestarista, joka tietoisesti valitsi astua kameran eteen, valitsi sanansa, ja valitsi tehdä sen Tampereen pormestarina. Sattuma tuottaa otsikon toisen virkamiehen toiminnasta. Tarkoituksellinen virka-aseman käyttö ei ole edes kysymys toisen virkamiehen kohdalla.

Jos tämä voi tapahtua yhdelle ryhmälle, se voi tapahtua mille tahansa ryhmälle. Periaate on sama riippumatta siitä, kenestä on kyse: jos virkamies voi virka-asemassaan julistaa poliittisen ryhmän epätoivotuksi ilman oikeudellista perustetta, sama valta on käytettävissä kaikkia ryhmiä vastaan. Tänään se kohdistuu liikkeeseen jota et kannata. Huomenna se voi kohdistua sinun ammattijärjestöösi, sinun uskontoosi, sinun puolueeseesi tai sinun mielipideryhmääsi. Perustuslain suoja on yhdenvertainen, tai se ei ole mitään.

Verovaroin lihotettu vahtikoira tietää paikkansa: se puree poliisia nilkkaan isännän luvalla, mutta nuolee pormestarin saappaan, kun tämä polkee perusoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatteita. Veronmaksaja maksaa haukusta, joka on suunnattu häntä itseään ja oikeusturvaansa vastaan.

Tampereen pormestari vaati perustuslakimuutoksia yhden tapahtuman perusteella. Sama media, joka uutisoi tämän merkittävänä kannanottona, käsitteli vastaavan mittakaavan väkivaltatapahtuman toisessa yhteydessä tilastoina ja uutisarvon puutteena.

Tämä ei ole yksittäinen toimittajan valinta. Tämä on toimituksellinen linja, joka toistuu säännöllisesti. Kun se toistuu tarpeeksi monta kertaa, se lakkaa olemasta sattuma ja muuttuu rakenteeksi.

Rakenne on se, että jotkut tapahtumat oikeuttavat yhteiskunnallisen diagnoosin ja toiset eivät. Jako ei seuraa tapahtuman vakavuutta. Se seuraa sitä, kenen argumentteja tapahtuma vahvistaa.

Epäsuhta mediakäsittelyssä ei tarkoita, että toimittajat olisivat epärehellisiä. Se tarkoittaa, että journalismi ei pysty tarkastelemaan omia valinnanperusteluaan. Tämä on rakenteellinen ongelma, ei yksilöllinen.